Pohjoinen selän takana

Pohjoinen jäi taakse. Etelä-Suomi on ottanut meidät vastaan tilastojen valossa viileänä, mutta itse tunnen enimmäkseen sisäistä lämpöä ja valoa. Ihana olla Helsingissä. Rakastan uudessa kesäkodissa kaikkialle tulvivaa valoa ja pilalle hemmottelemaamme tomaatintainta.

Pieni kulttuurishokki on iskenyt lähinnä pk-seudun liikenteessä: mistä ihmeestä näitä autoja oikein tulee? Liikennekäyttäytymisestäni varmaan näkee,että olen ollut vähän metsässä viime kuukaudet.

Eksyn ehkä kolme kertaa päivässä suunnistaessani uusissa maisemissa googlemapsin ohjeet korvanapeissa kaikuen. Miten hitossa voisin yhtäkkiä tietää keskellä keskuspuiston polkusokkeloa polkiessani missä päin on luode, johon Rouva Kartta minua kehottaa kääntymään!? 

Eipä siinä, eksyminen on avartavaa. On ihana kääntyä kulman taa ja nähdä katu, talot ja ihmiset, joita ei ole ennen nähnyt. Päähäni piirtyy oma kartta, jossa suunnistetaan kukkivien tuomien, koirapuistojen ja hauskan näköisten kahviloiden perusteella.

Paitsi pääkaupungin kaduilla, olen löytöretkeillyt myös omassa päässäni. Talvi ei ollut ihan kevyt, vaikka lumisessa tunturissa siltä välillä tuntuikin. Routavaurioita ja väsymystä on ollut hyvä työstää uudessa ympäristössä, kesän valossa ja kukkivien puiden katveessa.

En osaa piirtää omaan karttaani vielä rajoja, reittejä tai määränpäätä, mutta etsiminen on eksymisen ohella antoisaa. Ajatuksia herää ja putoilee paperille paljon helpommin, nyt kun on aikaa välillä vain harhailla. Suomeksi: eläköön tutkimustyön akateeminen vapaus, eläköön kesä ja loma. 

Kuvat satunnaisia välähdyksiä kesästä. Kamerana iPhone6. Sijaintina Etelä-Suomi.

Aarteita

Hahaa, on pakkaamisessa ja muuttamisessa sentään hyviäkin puolia!

1. Tulee hävitettyä erinäisiä kasoja kaikkea käsittämätöntä sälää, jota jostain vielä käsittämättömämmästä syystä on tullut vuosien varrella kerättyä "talteen". Nimimerkillä "kyllä vanhoista hehkulampuista voi askarrella vaikka mitä".

2. Havaitsee omistavansa enemmän tavaraa kuin realistisesti pystyy käyttämään, kokee morkkiksen ja pystyy vihdoin luopumaan myös niistä kaikista "ehkä mä käytän tätä joskus maalatessa" -vaatteista. Kun ihan niin usein ei kuitenkaan tule tässä elämässä maalailleeksi, että useamman vaatekerran tarvitsisi sitä varten.

3. Edelliseen viitaten, kirpparit pullistelee... 

(Mistä tulikin mieleeni, haluaisko joku ostaa sopuhintaan superkauniin Squierin sähkökitaran kera vahvistimen? Hyvään kotiin.)

4 Löytää tavaroita, joita on usein etsinyt, mutta ei ole koskaan tarvitessaan löytänyt. Welcome back, fysiopallot.

5. T:n vaatekaapin roskiin-kasasta voi tehdä huikeita löytöjä. (Ei kuitenkaan liikaa tai edellisistä kohdista saatu hyöty mitätöityy)

Kohta 5 johti siihen, että olen nyt keskiviikosta lähtien kuljeskellut onnellisena ihanan pehmeinä lököttävissä ja reikäisissä todellisissa poikaystäväfarkuissa kädet puoleen reiteen ulottuviin taskuihin upotettuna. Yhdistettynä Niken untuvankeveisiin free -tossuihin täydellisen mukava loma-asu on löytynyt. Iltaisin kokonaisuuteen on jo pakko lisätä villasukat, mutta muuten nilkat vilkkuu yhä inkkarikesään uskoen.

Hei täällä mä oon..

.. hengissä ja Helsingissä edelleen. Pidän sadetta ja paistan mustikkapiirakkaa. Tai siis paistoin eilen, tänään missiona on syödä se pois. T hoitaa. Yritän tottua ajatukseen, että päivän saavutuksiksi riittää päiväunet, piirakka ja iltalenkki. Tai jotain muuta, ihan mitä vaan, jos sattuu huvittamaan.

Ai miksi nyt tälläisiä tavallisimmin heinäkuun alussa kuultuja vapauden julistuksia ja rentoilun ylistyksiä? Koska hei, vaikka kesäillat pimenee ja viilenee, meikkiksen loma on vasta alkanut! Kuumuus ja kesäduuni takana on helppo hymyillä. Nyt sit vielä vähän sellaisia juuri sopivan lämpöisiä päiviä, jolloin pärjää shortseissa ja teepparissa - kiitos! Tämmöiselle helteen vieroksujalle sadekin sopii ja ukkosmyrsky on upeaa, mut hei, rajansa kaikella! Uskon edelleen inkkarikesään.

Viikonloppuna kävin Tampereella. Viimeistä kertaa ennen ensi vappua oletan. Nyt se tapahtuu. Muutto nimittäin. Ja se meininki oli kaukana lomailusta. Kesän olen elellyt muutamassa lempivaatteessa, nyt vasta pakkasin muun elämän laukkuihin ja laatikoihin ja roskasäkkeihin, kuskasin autoon, vintille, kellariin ja roskikseen. Aikamoinen urakka. Onneks oli apukoiria ja -voimia.

Kesä meni niin äkkiä, päivät duunissa, illat hellettä paossa ja viikonloput siellä sun täällä. Ja nyt jo starttaillaan uuteen siirtymävaiheeseen elämässä. Sisältää vielä paljon pakkaamista (voi kauhu!) ja satoja kilometrejä ajoa halki Suomen. Mut siinä matkalla on kyllä tarkoitus mutkitella sen verran et ehtii törmätä moniin tärkeisiin ihmisiin ja kutsua ne kylään, rapsutella Herttaa rauhassa, syventyä hyvään kirjaan, marjastamiseen ja mitään tekemättömyyteen. Mustikkapiirakkapäivä oli jo askel kohti relaamista, pakollinen tylsistyminen ennen lomamoodia.

Yöt aion katsella tähtiä, tulta ja tummaa järvenselkää. Nukuttua en kuitenkaan saa. Auto on kohta pakattu. Jännittää. Kutkuttaa. Seikkailu kuiskii korvissa. Kohta mennään taas.

Hei kuule, Suomi...

Hei sitten, Tampere, tutut lenkkipolut, koulu ja ihanat kaverit, Hämeenlinna ja ylityötunnit (teitä ei tule edes ikävä). Hei sitten, Lahti ja Heinola. Hei vaan pikkuinen Hertta, äiti, isä ja Jaakko. Hei, keikkuva kevät, sinivuokot, kumisten sulavat jäät ja kotirannan laulujoutsen. Hei, teille kaikki muutkin rakkaat! Nähdään taas, kun puissa on lehdet eikä ulkona tarvitse hanskoja.

Haikeutta ilmassa; viikonloppuna taputeliin meikäläisen 20-vuotinen koulutie pakettiin ja samalla jätin vaivihkaa (mutta komeasti ja juhlallisesti) hyvästit Tampereelle. Näillä näkymin sinne ei ole enää paluuta kuin korkeintaan kyläilyjen merkeissä.

Ja nyt sitten tämä lähtö! Heräilevä yksikerrallaan merkkejään esiin puskeva kevät on ehkä lempivuodenaikani. On siis vähän surku lähteä juuri, kun muuttolinnut palaavat ja tennarikelit alkavat Suomessakin. Haikeilu huipentui aamulla, kun pienessä kiireessä lähdimme Hertta-heelerin kanssa lenkille. Ihanan aurinkoinen vaikkakin kylmä sää, paukkuva jää, laulavat pikkulinnut ja koira iloisena höntä pystyssä kiskoo kohti tuttua pitkää metsälenkkiä Koskensaaren ympäri. Oli niin sääli kääntyä takaisin.

 Jostain syystä aina ennen lähtöä iskee nävertävä epäilys, onko tässä nyt mitään järkeä. Onneksi lähtöön vähintään yhtä tiiviisti liittyvä viime hetken paniikki ja toisaalta innokkaasti kohti lentokenttää lepattavat perhoset vatsassa pitävät epäröinnin kurissa. Ehkä kyse on samasta muutosvastarinnasta, joka iskee aina ennen kampaamoon astumista tai johonkin muuhun uuteen suuntaamista. Ja kuitenkin, haikeilusta huolimatta tulee aina lähdettyä.

 Niin nytkin, istutaan jo Helsinki-Vantaalla ja odotetaan pääsyä lennolle. Kohta lähdetään!!

Havaintoja pakkausvaiheesta

On paljon kivempaa shoppailla partiokaupasta moskiittoverkkoa kuin korvakoruja valmistujaisiin.

On silti paljon helpompaa kantaa kaupasta kotiin tavaroita kuin oikeasti pakata ne.

Kun koko ajan on jotain tekemistä, ei ehdi jännittää.
Eikä pakata.

Rinkka ei täyty, jos sitä ei hae vintiltä ja ala oikeasti pakata.

Suuria ja vaikeita kysymyksiä pakkauksen suhteen ovat: Onko reissuun järkevintä ottaa parhaat vai huonoimmat farkkunsa? Kuinka paljon maitohappobakteereita voi syödä päivässä? Miksi en omista hattua? Tarvitseeko lomalla silmälaseja ja miksi niillä on niin iso kotelo?

Jännittäviä kulttuurieroja: On olemassa ihmisiä, jotka selviävät ilman käsimatkatavaroita (T). Ja niitä, joilla saattaa olla kaksi laukkua mukana matkustamossa (minä). Puolustaudun sillä, että jossainhan purkat ja passi on kannettava. Ja kamera. Ja kirja. Ja korvatulpat. Eikä koskaan tiedä, milloin tarvitsee lentovillasukkia.

 Juotava kolerarokote maistuu paremmalta kuin luulisi.

Tuntuu tuhlaukselta ostaa jääkaappiin uusi paketti margariinia viikko ennen lähtöä. Onneksi sen voi ehkä antaa tuparilahjaksi asunnon perivälle veljelle. Ole hyvä vaan, J!

Miksi mun rinkka on edelleen vintillä?

Melkein valmis

Jepjep. Tässä sitä ollaan: Kaikenlaiset suoritukset rekistereissä, virallisissa asiakirjoissa ja verkoissa. Ja se ei oikeastaan tunnu miltään.

Nyt keskityn vain laskemaan viimeisten työpäivien hupenemista (6!), muistelemaan mitä kaikkea pitikään vielä muistaa, sotkemaan asuntoa kun pitäisi siivota ja syömään heikennettyjä vatsatautipöpöjä kapselimuodossa. Kaikki muu tuntuu jotenkin aivan toissijaiselta nyt. Vaikka oikeastihan tässä ollaan niin isojen asioiden kynnyksellä, että hui! Ehkä sen kaiken ymmärtää vasta joskus myöhemmin. Jos tässä onkin se juuri oikea taktiikka isojen asioiden yli pääsemiseen: järjestää itselleen jotain vielä isompaa ajateltavaa.

Aikaa lähtöön on enää hitusen päälle kaksi viikkoa. Jännittää niin, etten keksi sopivaa adjektiivia kuvaamaan tätä samaan aikaan kutkuttavaa ja lähellä pikkupaniikkia keikkuvaa olotilaa. Luulen, että mun vastuullani on hoitaa reissun stressaus- ja panikointipuoli. Tottuneempana travellaajana T joko feikkaa hyvin tai ottaa oikeasti ihan lunkisti koko lähtötohinan. Tai siis niin, sehän ei tohise. Mä olen matkan suurin jännitysmomentti.

Aikaa lähtöön enää kaksi viikkoa! Tokio-Nikko-Fuji-Hiroshima-Nara-Kioto-Osaka-Cebu-Bohol-Coron-Aarresaaret-El Nido-Port Barton-Puerto Princesa-HongKong ja ties mitä siinä välissä! Whuu!

Pari viime iltaa täpinäenergia on kanavoitunut blogin luomiseen. Tarkoitus olisi pitää äidit kartalla ja kertoa mahdollisesti muillekin uteliaille missä mennään ja mitä kuuluu. Kaipa täältä voi myös jälkikäteen, sitten kun Kittilän talvi koettelee ja kaamos painaa littanaksi, lueskella miltä aurinko tuntui iholla. Siis edellyttäen, että muistan, jaksan ja pystyn päivittämään tätä reissussa.

Yritän.

J