Long time, no see

Tammikuu. 2015. Uusia sanoja.

Ajan kuluminen on kummallista. Arki mataa radallaan päivästä toiseen ja sitten ihan yhtäkkiä onkin kulunut taas yksi viikko, yksi kuukausi, vuosi. Vaikka tuntuu, ettei ole ehtinyt tehdä tai tapahtua juuri mitään erityistä niin taaksepäin katsoen tapahtumia on ollut enemmän kuin olisi etukäteen edes osannut kuvitella.  Vuosi 2014 oli täynnä uusia asioita ja isoja muutoksia. Rankka, mutta ihana ja opettava vuosi.

Mutta ei siitä sen enempää vaan uusille lumille uuteen vuoteen (joka toivottavasti on edellistä rennompi ja edellistäkin onnellisempi). Kaamos on jo takana ja päivä pitenee vauhdilla. Perjantaina töistä tullessa ei ollutkaan enää aivan pimeää vaan sininen hetki antoi odottaa itseään melkein neljään.

Vaikka perinteisesti meidän vapaat kotisunnuntait nukutaan pitkään ja hartaasti puolille päivin, niin tänään oli melkein kiire herätä. Ulkona oli valoisaa, puiden latvat punersi ja lumikengät huhuili käyttämättöminä kaapissa. Viis siitä, että foreca veikkasi lämpötilaksi -25 ja tuulen nopeuden perusteella tunturissa pitäisi pakkasen tuntua -40:ltä - elämä on ulkona!

Ei kyllä tuntunut yhtään niin kylmältä. Lähinnä oli kevyt Michelin ukko -fiilis: kaikki kaapista löytyneet kerrokset päällä hangessa tarpoessa tuli hiki. Lumikenkäkin upposi vielä hiukan pehmeään lumeen ja päiväkävely Päiviönrinteen huipulle kävi ihan urheilusta. Jotenkin joka kerta oon yhtä ihmeissäni, miten upeita paikkoja löytyy alle poronkuseman (7,5km, sanoo wikipedia) päästä kotoa.

Metsässä puiden kylkiin oli kasvanut mahtavat tykkymyhkyrät. Kinoksista nousevat hahmot muistuttivat avaruusolentoja ja dinosauruksia, kaatuneet puunrungot jättimäisiä tuhatjalkaisia. Nähtiin joukko kuukkeleita, jotka tosin ei jaksaneet kiinnostua meistä kovin pitkäksi aikaa vaan katosivat metsään.
( Oon jo pidempään miettinyt missä niitä kesyjä ja kädestä syöviä kuukkeleita oikein on? Niitä joista on kuvia ja kokeneemmat lapin kävijät kertoo... Onko kuukkelijuttuja vaan vai onkohan meillä mukana huonot eväät?)

Kotona ei ainakaan ole huonot eväät; ihan parasta ulkoilun jälkeen käpertyä takan eteen hörppimään kuumaa inkiväärimustaherukkamehua ja nyt ois vuorossa kasvislasagne...



Same briefly in english: Crispy -25C (feels like -40C with the wind, says the forecast)  is no reason to stay home. Perfect weather for sunday's snowshoe walk. And it's always surprising how magical views can be found within just a few kilometres from home. Adventure is near.

Tässä olisi sitten resepti...

Tuli kyselyitä juhannuksen resepteistä. Tässä siis eka keittiöpostaus leipomismeiningeissä.

Saaristolaisleipä on klassikko, jota olen tehnyt jo vuosia kaikkiin juhliin, jouluihin ja muihin spessumpiin hetkiin. Reseptin olen nyysinyt Pastanjauhajilta. Sen verran olen tuunannut, että siirappina käytän ruokosokerisiirappia, jauhoja laitan ohjeessa mainitut 10dl ja yleensä teen vähän lituskampia (suupalankokoisiksi leikattavia) leipiä litran taikinasta kolme.

Viimeiset palat juhannuksen erästä nautiskeltiin tänään T:n graavaaman lohen kans.

Tässä siis Meidän tarjoiluehdotus.

 

Raparperipiirakan teen suurpiirteisellä otteella useammasta ohjeesta omaksi reseptiksi yhdistellen pohjaan, jota olen myös omppu-, viinimarja- ja mustikkapiiraissa käyttänyt. Toimii ja on kaurahiutaleineen jopa melkein terveellinen. Vähän perusmurotaikinapiirakkaa mureampi myös.



Hapannaaman raparperipiirakka

2 dl vehnäjauhoja

1,5dl kaurahiutaleita

1/2 tl ruokasoodaa

1/2t tl leivinjauhetta

1 tl kanelia

1,5 dl sokeria (inkkarisokeri tai ruokosokeri on plussaa)

1,5 rkl vaniljasokeria

75 g luomuvoita

2 dl hapanmaitotuotetta (itse käytän mieluiten jugurttia tai piimää)

1 luomumuna

N. 300g raparperia

Päälle muruksi (nämä määrät eivät ole aivan tarkkoja, tee mutulla ja maista)

25 g luomuvoita

1/2dl sokeria

3/4 dl vehnäjauhoa

1/2 dl kaurahiutaleita

Siis sotke ensin kuivat aineet keskenään kulhoon. Sekoita toisessa astiassa piimä/jogurtti/joku muu kananmunaan ja lisää joukkoon sulatettu voi. Yhdistä seokset ja hämmennä tasaishetkoksi pehmeäksi taikinaksi. Kaada voideltuun pyöreään piirakka vuokaan.

Ripottele päälle reilusti pilkottuja raparperin paloja.

Tee muru nyppimällä jauhot ja sokeri voin joukkoon tasaiseksi murentuvaksi tahnaksi. Lisää tarpeen mukaan jotain ainesosaa.

Ripota muru raparperien päälle.

Paista uunin alaosassa 225 asteessa 25-35 min.

Nauti vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa. Parasta lämpimänä, toimii myös kylmänä.

Ja pellilliseen käytin tuplamäärän kaikkea. Paistoaikakin venyi silloin n. 45 minuuttiin, mutta riippuu varmasti myös uunista.

Last stop Hong Kong

Filippiineiltä lensimme reissun viimeiseen kohteeseen, Hong Kongiin. Kontrasti kahden maan välillä oli vaikuttava - paluu sivistyksen, lämpimien suihkujen, ilmastoinnin ja vaivattoman liikenteen pariin oli vaihteeksi oikein mukavaa! Ihmeellistä miten ilmastoitu metro kulkee paikasta toiseen niin nopeasti säännöllisesti ja helposti!

Myös meidän majoituksen taso nousi uudelle tasolle, kun Dorsett Hotel Mongkokissa huoneessa oli upea lasiseinäinen sadesuihku (lämmin vesi!), ympäri vuorokauden toimiva ilmastointi, lainaälypuhelin 3g:llä, eikä lainkaan kukkoja tai gekkoja herättämässä yöllä. Huone oli pieni, mutta hulppean mukava.

Vaikka ei me tietenkään juuri aikaa siellä hotellissa vietetty vaan tallailtiin kaupungin katuja, ihmeteltiin ihmisvilinää ja taivasta hipovia lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiä. Itselleni visiitti HKiin oli ensimmäinen, mutta T asui siellä neljä kuukautta pari vuotta sitten. Lähes alkuasukasopas käytettävissä siis.

HK on valtavan tiheästi asutettu ja talot kohoavat sen vuoksi korkeuksiin. Kadut ja metroasemat kuhisevat väkeä ja joka paikassa käydään kauppaa. On katumarketteja pienine myyntikojuineen täynnä ties mitä kaikkea eksoottisista hedelmistä eläviin kanoihin ja kännykän kuorista feikkilaukkuihin. Ja toisaalta on valtavia marmorilattiaisia, kasiseinäisiä ostoskeskuksia viileine kauniine myymälöineen. Ja kiinalaisten parantajien apteekintapaisia myyden tiikeribalsamia, akupunktioita ja kuivattuja eläinten elimiä.

Asuminen on kuulemma niin kallista, että monet asuvat pienenpienissä huoneissa, joihin mahtuu vain sänky. Toisaalta esim Stanleyn alueella oli suuria huviloita kattopuutarhoineen ja uima-altaineen? Samassa paikassa jätskibaari tarjosi koirillekin omia annoksia ja rouvilla oli varjot niin sadetta kuin päivänpaistettakin varten. Kontrastit olivat HKssa hurjia.

 

Rankat sateet rajoittivat jonkin verran nähtävyyksien tutkailua, joten vuorille rakennetut temppelit ja haikit kukkuloilla jäivät ensi kertaan. Kuurojen välissä ehdimme kuitenkin ihmetellä rauhassa Avenue of Starsia ja elokuvatähtien kädenjälkiä. Ja yhä uudestaan ja eri näkökulmista ihastua kaupungin skylineen ja auringonlaskun myötä syttyviin neonvaloihin. Kävimme myös katsomassa HKn kiinalaista yliopistoa, jossa T aikanaan opiskeli. Suuri vehreä kampusalue asuntoloineen ja urheilukenttineen erosi miljööltään melkoisesti kotimaisesta korkeakoulusta

Matkalla paikasta toiseen oli helppo poiketa vilkuilemaan kauppojen tarjontaa. Hintataso oli suurinpiirtein Suomen luokkaa, mitä nyt kojuista saattoi tehdä ja tingata löytöjä. Elektroniikassa hintaeroa oli kuitenkin enemmän. Ja valikoima kaikesta oli valtavasti Suomea laajempi. Täytyy siis  myöntää, että rinkkaan kertyi hiukan lisää painoa vielä ennen kotiin lähtöä.

Hong Kongista puhuttaessa ei voi unohtaa ruokaa. Myös ravintolatarjontaa löytyy laidasta laitaan. Maistelimme sizchuanilaista nuudelikeittoa nenät vuotaen ja suu liekeissä. Mutustimme edullisia, mutta maukkaita, dim sumeja Michelin -tähdellä palkitussa ravintolassa. Ostimme jälleen kerran evääksi sushia. Ja iltaisin testailimme toinen toistaan eksoottisempia vieraita hedelmiä.

Mutta niin kivaa kuin uusia asioita onkin maistaa, nähdä ja kokea, on kuitenkin ihana päästä myös kotiin taas.

Peace and love in Port Barton

Joku mainitsi edellisen tekstin kommenteissa laiskiaiset... No, nyt niihin vasta päästäänkin!

Corong Corongissa hyppäsimme aamuseitsemältä pakun kyytiin, rinkat heitettiin auton katolle ja vihdoin n. 7:40 siihen mennessä täyteen ahdettu auto starttasi matkaan halki vehreän Palawanin. Tie El Nidosta etelään oli mutkainen ja pätkittäin päälysteetön, mutta maisemat olivat kauniita. Ilmastoidulla pakulla pääsimme vain Roxakseen asti, jossa meidät avuliaasti ohjattiin ainoaan Port bartoniin lähtevään jeepneyyn odottamaan. Se oli ruosteettomilta osiltaan keltainen, ikivanha ikkunalasiton koulubussi, joka taas lastattiin kattopinta-ala mukaan lukien tupaten täyteen ihmisiä ja tavaroita. Sillä sitten köröteltiin 1,5 h kuoppaista pikkutietä Port Bartoniin. Matkalla rahastaja kävi keräämässä maksut kulkien liikkuvan auton katon ja ulkopuolen kautta, koska sisällä ei juuri mahtunut liikkumaan. Stuntman-ainesta.

Mutta niin, vihdoin saavuimme Port Bartoniin ja Deep Moon Resortiin. Tien puolelta piha ei näyttänyt miltään, mutta puutarhassa ja rannalla vaikutelma oli aivan toinen: palmuja, valkoista hiekkaa, kukkivia puita, kivat mökit aivan rannalla. Ja päärakennuksessa ihana iso katettu terassi, jonka lattia oli tummaa kiiltäväksi kulunutta lankkua ja kaiteissa bambupuiset tuulikellot kalisivat hauskasti tuulessa. Eikä siinä vielä kaikki, ensimmäinen tervetulotoivotus tuli selvällä suomenkielellä. Suomalainen Maija oli asunut Port Bartonissa jo toista kuukautta mm. ohjaten joogaa. Jotenkin heti tuli kotoisa olo!

Port Barton on pieni nuokkuva kalastajakylä, joka kuitenkin on niin kauniissa paikassa, että hankalista kulkuyhteyksistä (veneellä tai em. jeepneyllä) huolimatta pitkän hiekkarannan laitaan on perustettu kymmenkunta pientä resortia. Niiden lisäksi on kolme ravintolaa, kaksi diveshoppia, päällysteetön päätie, pari-kolme pientä kyläkauppaa ja huoltoasema. Ei siis juuri muuta tehtävää kuin lojua riippumatossa, ihailla maisemia, uida, joogata tai suunnata merelle sukeltamaan, snorklaamaan tai islandhoppaamaan (eieieiei!). Eli aika täydellistä lomailua.

Liityin aamuisin Maijan joogaharjoitukseen, kun T aamu-unisempana jäi vielä nukkumaan. Ihana pitkästä aikaa tehdä jotain fyysistä!

Maijan kautta edelleen tutustuttiin kahteen brittimieheen, joista toinen on divemasteri ja vapaasukeltaja ja toinen ilmeisesti travelleri monen vuoden ajalta. Päätimme vuokrata veneen ja venekuskin porukalla, ostimme kalaa ja vihanneksia ja lähdimme merelle. Snorklasimme ensin kauniilla, eläväisellä Aquarium reef -riutalla ja Martin opetti Tlle ja Maijalle vapaasukelluksen alkeita. Itse hannasin yskän takia; hengityksen pidättäminen ilman vedenpainettakin tuntui hankalalta, joten syvemmälle meno ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Onneksi pinnassa snorklatenkin näki vaikka mitä.

Riutalta käännettiin kokka kohti Deep Moonin omaa yksityisrantaa ja siellä sijaitsevaa käyttämättömänä olevaa pikku resortia. Mageeta, kun koko valkea ranta ja kaunis piha oli vain meidän. Sähköä ei ollut, joten kalat paistettiin avotulella (kunhan seurueen partiolainen ja venekuski olivat keksineet meille tulen) ja muuten myöhäiseksi lounaaksi oli Maijan leipää ja tuoreista avocadoista ja chilistä tehtyä guacamolea sekä salaattia ja hedelmiä. Melkoista lähiruokaa ja superfoodia!

Ainiin, siinä ruoanlaiton sivussa meitsi pääsi myös joogamalliksi Maijan kotisivujen kuvitusta varten. Oli hauskaa poseerata eri asanoissa ilta-auringossa, vaikka välillä touhu meni enemmän nauru- kuin hathajoogaksi. Mutta ainakin kuvista käy hyvin selville kuka on ohjaaja ja kuka oppilas.

Sadekausi on selvästi alkanut: joka päivä kuumimpaan aikaan iltapäivästä tulee kunnon kuuro ja hyttyset lisääntyvät. Alkaa olla aika jatkaa matkaa.

Tulivuoria!

Ensimmäisen illan perusteella Fukuoka ei vaikuttanut erityisen mukavalta kaupungilta. Seuraavana päivänä kuitenkin jo paistoi aurinko ja pääsimme tutustumaan kaupunkiin paremmin. Fukuoka oli selkeästi Tokiota pienempi ja kävellen pääsi helposti paikasta toiseen. Koko keskusta tuntui olevan yhtä isoa kauppakeskusta, mutta syrjemmältä löytyi myös pari kivaa puistoa ja vanhan linnan rauniot.

Illan syömiskuviotkin sujuivat kasvissyöjän koodisanojen avulla jouhevammin, vaikka kävimme alkupaloilla Fukuokan kuuluisilla ruokatalleilla eli kadunreunaan pystytetyissä pikkuteltoissa joissa paikalliset katukokit keittelivät nuudeleita ja paistoivat kaikkea mustekalanlonkeroista naudankieleen ja erilaisiin sieniin. Ehdottomasti käymisen väärtejä ihan jo tunnelmansa vuoksi. Ja samallla suo paikalliselle asiakaskunnalle ja isännille suurta riemua ja ihmetystä kertomalla olevansa
suomalainen, kömpelöstä kielitaidosta ja käytöstavoista puhumattakaan.

Fukuokasta matka jatkui Beppuun eli Kyushun saaren ehkä tunnetuimaan onsenkaupunkiin. Onsenit ovat siis kuumista lähteistä vetensä ottavia perinteisiä japanilaisia kylpylöitä, joita on kyllä lähes joka kaupungissa, mutta Beppussa poikkeuksellisen paljon.

Matkalla teimme mutkan Ason vulkaaniseen kansallispuistoon ja geoparkiin. Ja sitten, tulivuoria!!! Kipusimme Aso-sanin, Japanin suurimman aktiivisen tulivuoren huipulle (1592m) ihailemaan kraateria ja siitä nousevaa höyryä. Tulivuorimaisemat ovat aina karuudessaan jotenkin todella mageita, tykkään! Muutenkin näkymät korkealta olivat upeita ja kiipeäminen rankkuudestaan huolimatta tosi hauskaa.

Niku to toriniku?

Tokiosta jatkoimme matkaa etelään Fukuokaan tarkoituksenamme oikeastaan lähinnä poiketa matkalla mm. kylpyläkaupunki Beppuun.

Junamatka Shinkansenilla halki Japanin oli erittäin iisi, mukava ja nopea. Meillä on siis 14vrk japan rail pass, jolla voi matkustaa useimmissa junissa vapaasti. Varasimme silti myös paikat junasta, sillä viikonloppuna junat olivat kovin täysiä. Paikan varaaminen on ilmaista, joten kannattaa ehdottomasti niin voi rennosti vain kävellä junaan, kun ovet avataan.

Fukuoka otti meidät vastaan tuulisena ja sateisena, eikä kovin houkuttelevana. Majoituimme Youth hostel Khaosan Fukuokassa Hakatassa, joka oli ihan ok perushostelli. Paikoin vähän rähjäinen, mutta ihan siisti muuten.

Illalla lähdimme metsästämään sapuskaa sudennälkäisinä. Vähän matkan päästä löytyikin pieni ravintola-alue. Näytevitriineissä oli muutamia annoksia, joista oli vaikea päätellä mitä ne sisälsivät, ovien vierustoilla oli lisäksi ruokalistoja, joissa tekstit oli japaniksi. Yhden listan kuvat näyttivät hyvältä ja astuimme sisään.

Ystävällinen tarjoilija johdatti meidät pöytään ja kiikutti saman tien pöytään pienet käsipyyhkeet käsien pesua varten ja samalla pienissä kulhoissa olevia palleroita. Sitten kaikki alkoikin mennä vaikeaksi. Ainut mitä ymmärsimme listasta tai tarjoilijan puheesta oli drinks. Myöskään menussa ei ollut sanaakaan englantia, kuvia tai edes hintoja numeroin. Yritimme kovasti selittää ettemme tajua mitään ja tarjoilijat meille vuorostaan kiihkeästi jotain japaniksi.Kylmä hiki alkoi kihota otsalle: voiko tässä vaiheessa vielä poistua tilaamatta?

Lopulta päädyimme tilaamaan summamutikassa jotain osoittamalla listalta japanimkielisiä sanoja. Saimme paistetun kalanpalan, salaattia ja hörytettyjä kasviksia sekä appelsiinimehua. Ei ihan huonosti ummikoilta. Lasku oli ruokamäärään ja annosten määrään nähden n. 700jeniä eli reilun 5e liian iso. Jälkikäteen hostellin respalta kysyttäessä selvisi, että osa ravintoloista veloittaa pöytämaksun ja tuo sen merkiksi em. alkupalakippoja pöytään. Jatkossa siis kieltäydymme pömpylöistä, joita emme ole tilanneet.

Sittemmin olemme myös alkaneet aktiivisesti kantaa mukana LonelyPlanetin Phrasebookia, josta yleensä auttavasti löytyy tilannetta selittävää sanavarastoa. Kasvissyöjälle tärkeä ja hyödyllinen on esim. " Saishoku-shugi desu." (Minä olen kasvissyöjä) ja omassa tapauksessani "Niku to toriniku wa tabemasen ga, sakana to gyokai wa suki desu." ( en syö lihaa tai kanaa, mutta merenelävät käyvät.). Usein tulee vain osoitettua listasta jotain ja lausahdettua kysyvästi "niku to toriniku?" (Lihaa tai kanaa?). Näillä taikasanoilla on pärjännyt sittemmin vallan hyvin.