Long time, no see

Tammikuu. 2015. Uusia sanoja.

Ajan kuluminen on kummallista. Arki mataa radallaan päivästä toiseen ja sitten ihan yhtäkkiä onkin kulunut taas yksi viikko, yksi kuukausi, vuosi. Vaikka tuntuu, ettei ole ehtinyt tehdä tai tapahtua juuri mitään erityistä niin taaksepäin katsoen tapahtumia on ollut enemmän kuin olisi etukäteen edes osannut kuvitella.  Vuosi 2014 oli täynnä uusia asioita ja isoja muutoksia. Rankka, mutta ihana ja opettava vuosi.

Mutta ei siitä sen enempää vaan uusille lumille uuteen vuoteen (joka toivottavasti on edellistä rennompi ja edellistäkin onnellisempi). Kaamos on jo takana ja päivä pitenee vauhdilla. Perjantaina töistä tullessa ei ollutkaan enää aivan pimeää vaan sininen hetki antoi odottaa itseään melkein neljään.

Vaikka perinteisesti meidän vapaat kotisunnuntait nukutaan pitkään ja hartaasti puolille päivin, niin tänään oli melkein kiire herätä. Ulkona oli valoisaa, puiden latvat punersi ja lumikengät huhuili käyttämättöminä kaapissa. Viis siitä, että foreca veikkasi lämpötilaksi -25 ja tuulen nopeuden perusteella tunturissa pitäisi pakkasen tuntua -40:ltä - elämä on ulkona!

Ei kyllä tuntunut yhtään niin kylmältä. Lähinnä oli kevyt Michelin ukko -fiilis: kaikki kaapista löytyneet kerrokset päällä hangessa tarpoessa tuli hiki. Lumikenkäkin upposi vielä hiukan pehmeään lumeen ja päiväkävely Päiviönrinteen huipulle kävi ihan urheilusta. Jotenkin joka kerta oon yhtä ihmeissäni, miten upeita paikkoja löytyy alle poronkuseman (7,5km, sanoo wikipedia) päästä kotoa.

Metsässä puiden kylkiin oli kasvanut mahtavat tykkymyhkyrät. Kinoksista nousevat hahmot muistuttivat avaruusolentoja ja dinosauruksia, kaatuneet puunrungot jättimäisiä tuhatjalkaisia. Nähtiin joukko kuukkeleita, jotka tosin ei jaksaneet kiinnostua meistä kovin pitkäksi aikaa vaan katosivat metsään.
( Oon jo pidempään miettinyt missä niitä kesyjä ja kädestä syöviä kuukkeleita oikein on? Niitä joista on kuvia ja kokeneemmat lapin kävijät kertoo... Onko kuukkelijuttuja vaan vai onkohan meillä mukana huonot eväät?)

Kotona ei ainakaan ole huonot eväät; ihan parasta ulkoilun jälkeen käpertyä takan eteen hörppimään kuumaa inkiväärimustaherukkamehua ja nyt ois vuorossa kasvislasagne...



Same briefly in english: Crispy -25C (feels like -40C with the wind, says the forecast)  is no reason to stay home. Perfect weather for sunday's snowshoe walk. And it's always surprising how magical views can be found within just a few kilometres from home. Adventure is near.

Tässä olisi sitten resepti...

Tuli kyselyitä juhannuksen resepteistä. Tässä siis eka keittiöpostaus leipomismeiningeissä.

Saaristolaisleipä on klassikko, jota olen tehnyt jo vuosia kaikkiin juhliin, jouluihin ja muihin spessumpiin hetkiin. Reseptin olen nyysinyt Pastanjauhajilta. Sen verran olen tuunannut, että siirappina käytän ruokosokerisiirappia, jauhoja laitan ohjeessa mainitut 10dl ja yleensä teen vähän lituskampia (suupalankokoisiksi leikattavia) leipiä litran taikinasta kolme.

Viimeiset palat juhannuksen erästä nautiskeltiin tänään T:n graavaaman lohen kans.

Tässä siis Meidän tarjoiluehdotus.

 

Raparperipiirakan teen suurpiirteisellä otteella useammasta ohjeesta omaksi reseptiksi yhdistellen pohjaan, jota olen myös omppu-, viinimarja- ja mustikkapiiraissa käyttänyt. Toimii ja on kaurahiutaleineen jopa melkein terveellinen. Vähän perusmurotaikinapiirakkaa mureampi myös.



Hapannaaman raparperipiirakka

2 dl vehnäjauhoja

1,5dl kaurahiutaleita

1/2 tl ruokasoodaa

1/2t tl leivinjauhetta

1 tl kanelia

1,5 dl sokeria (inkkarisokeri tai ruokosokeri on plussaa)

1,5 rkl vaniljasokeria

75 g luomuvoita

2 dl hapanmaitotuotetta (itse käytän mieluiten jugurttia tai piimää)

1 luomumuna

N. 300g raparperia

Päälle muruksi (nämä määrät eivät ole aivan tarkkoja, tee mutulla ja maista)

25 g luomuvoita

1/2dl sokeria

3/4 dl vehnäjauhoa

1/2 dl kaurahiutaleita

Siis sotke ensin kuivat aineet keskenään kulhoon. Sekoita toisessa astiassa piimä/jogurtti/joku muu kananmunaan ja lisää joukkoon sulatettu voi. Yhdistä seokset ja hämmennä tasaishetkoksi pehmeäksi taikinaksi. Kaada voideltuun pyöreään piirakka vuokaan.

Ripottele päälle reilusti pilkottuja raparperin paloja.

Tee muru nyppimällä jauhot ja sokeri voin joukkoon tasaiseksi murentuvaksi tahnaksi. Lisää tarpeen mukaan jotain ainesosaa.

Ripota muru raparperien päälle.

Paista uunin alaosassa 225 asteessa 25-35 min.

Nauti vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa. Parasta lämpimänä, toimii myös kylmänä.

Ja pellilliseen käytin tuplamäärän kaikkea. Paistoaikakin venyi silloin n. 45 minuuttiin, mutta riippuu varmasti myös uunista.

"nää on/ Juttui joista todella tykkään/ Ku pidän kii siitä mikä hymyilyttää"

Ohoi, täällä taas!

Olen jo useamman kerran aloittanut kirjoittamisen, ja sitten on tullut keskeytys -kauppareissu, kyläreissu, reenit... aina tulee jotain. Mutta onpa monta alkua ja ajatusta, joita jatkaa inspiraationpuutteen hetkellä. Tämäkin teksti on syntynyt monen lyhyen kirjoitushetken tuloksena.

Päivän otsikko on lainaus biisistä, jota popittelin kuulokkeista, kun pyöräilin viime viikolla töistä kotiin. Hyvä syke. Tykkäilen fiiliksestä, joka biisissä on. Ja tuo kysenen laini, olkoon päivän mietelause. Viimeksi kuluneiden ja ehkä tulevien viikkojenkin teema. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Vaikka sataisi kuin saavista kaataen ja ketjut tippuisi ja taksi loiskauttaisi ohi ajaessa tsunamin niskaan... Pidän kii siitä mikä hymyilyttää.

Töissä iskee välillä uupumus ja joskus edellä mainittu 14km työmatka tuntuu pitkältä, mut kun sen on viipottanut pyörällä, elämä on enemmän kuin mukavaa. Ihan hirveästi ei iltaisin jaksa puuhata, monasti vaan kotoillaan. Syödään hyvin, ulkoillaan T:n kameran kanssa, luetaan ja loikoillaan.

 Jottei ihan laiskotteluksi menisi, otin ja aloitin uutena harrastuksena thainyrkkeilyn. Rakastan kunnon reeniä ja uuden oppimista. Tatamin (vai onko se molski vai mikä?) jalkapohjiin hiettämät rakot ja rystysten mustelmatkin vain kertovat, että jotain on tehty.

Pariin otteeseen on ehditty kiville ja kallioille ennen sateen alkamista, hierottu kämmeniä graniittiin ja yritetty ylemmäs. Huomaa kyllä, ettei ole hetkeen tullut boulderoitua. Mutta nytpä tulee. Kesän lopulla on saletisti jo paljon iisimpää!

Toissa viikonloppu oli ensimmäinen Saaressa. On se villi paikka; heti veneestä päästyämme törmäsimme kolmeen valkohäntäpeuraan, jotka meitä väistääkseen juuri ja juuri viitsivät pusikon puolelle hypähtää. Mökin rantakallioille kertyneiden lammikoiden sammakonpoikaset yllytti nostalgisoimaan kultaista lapsuutta, kun pohjoisen mökiltä keräsin joka päivä ämpärin nuijapäitä täyteen ja illalla vapautin takaisin lätäkköön nukkumaan. Loputtomasti riitti riemua pikkuötököistä. Edelleen on sammakonpyydystystaidot tallella ja nuijapää kutittaa kivasti kämmenellä.

Ja hei Saaresta puheen ollen: Aika mageeta hurauttaa maanantaiaamuna veneellä töihin!
Tästä se alkaa!

Puhumattakaan ihanista uusista ja vanhoista ystävistä, joita on pitkästä aikaa ollut tilaisuus treffata. Ja torikahveista! Oispa viikossa enemmän päiviä!

Ja miljoona-miljoona-miljoona vuotta oon onnellinen

Päivän biisi: Solonen & Kosola - Miljoona vuotta

The end?

Ihana olla Suomessa. Täällä aamut on raikkaita ja lautasella ruisleipää ja kunnon juustoa. Kielen päällä sulaa salmiakki ja hanavettä voi juoda huoleti. Mageeta! Ja täällä on omat ihmiset, kodit, metsäpolut ja mökki. Sekä tietysti Hertta.

Laskeuduimme Helsinki-Vantaalle jo kohta 2 viikkoa sitten, mutta aloilleen asettuminen onkin ihan eri juttu. T viihtyi paluumme jälkeen Suomessa vain alle vuorokauden ennen kuin jatkoi matkaa Kroatiaan kurssimatkalle. Itse jäin lomastatoipumislomailemaan Heinolaan ja Tampereelle.

Helleviikonloppu mökillä oli mukavan pehmeä lasku tavalliseen elämään ja Suomen kesään. Nokkosten kitkeminenkin oli paljon kivaa vaihtelua - etenkin, kun niistä tietää saavansa satoa tulevia lettuja, sämpylöitä ja keittoja varten (suosittelen!)   Järven pinta oli peilityyni, kun meloimme katsomaan naapurilahdelle laskeutuneita yhdeksää laulujoutsenta. Välillä kesäsade ukkoskuuroineen ropisi peltikattoon suvista soundia. Nyt reissussa oltuaan vasta tajuaa, kuin valoisia pohjoisen kesäyöt tosiaan ovat. Vaikka aurinko on laskenut, ei silti tule pimeä! Ja valkeina kukkivat puut vielä hohtavat omaa valoaan hämärään.

  

Oi, suvi suloinen!

Ja pim. Sade alkoi, ilma kylmeni ja asioita alkoi tapahtua. Suomi-elämä pyörähti vauhdilla liikkeelle ja teki lopputarinasta vähän luettelonomaisen.

Sittemmin olen heittänyt haikeita hyvästejä opiskeluaikojen kotikulmille Kalevassa, istunut iltaa mitä ihanimpien naisten seurassa ( - miten onkaan ollut ikävä teitä, ystävät!) ja tehnyt muuttoilmoituksen.  Pakannut Micraa Tampereella ja purkanut Micraa Helsingissä. Juhlinut T:n publiikkia upealla lounaalla Ravintola Sunn:issa. Pessyt lattian, asetellut ruusut ikkunalle pulloihin ja leiponut raparperipiirakkaa. Aloittanut työt. Ja asettunut kodiksi - meidän kotiin.

The end?

Tähän olisi hyvä lopettaa tarina - eikö?

Toisaalta.. Ei kai meidän matkanteko tähän lopu. Sitäpaitsi olen nauttinut kirjoittamisesta, vaikkei se aina ole aivan vaivatonta ollutkaan. Myös palaute on ollut pelkästään positiivista. Tavallaan siis tekisi mieleni jatkaa täällä kotimaassakin.  En kuitenkaan vielä tiedä, löydänkö täällä tarpeeksi aikaa tai aiheita kirjoittaa. Ehkä vasta aika näyttää. Ehkä aloitan alusta, kun matkamme jatkuu (blogin nimestä huolimatta) kohti pohjoista.

Tässä vaiheessa kuitenkin kiitos reissumme seuraamisesta! Meillä oli nastaa, toivottavasti teilläkin!

Ps. Jos jatkan, lukisitko ja mitä tahtoisit lukea?