So I lit a fire. Isn't it good, norwegian wood?

Jetitravel matkalla taas. Ja kuten instagramia ja facebookia seuraavat tietävät, ehdimme tällä kertaa ihan ulkomaille asti. 

Piti keksiä miten käytetään lomapäivät, kun Levin lumet jo sulavat. Saariselkä? Riksgränsen? Björkliden? Abisko? Foreca lupasi kaikkialle reippaasti plusasteita ja taivaalta vettä ja räntää - ei oikein napannut. Mutta onneksi Pohjois-Norjassa näkyi sääennusteessa auringon kuvia; sinne siis!

Minireissu maailman pohjoiseen ääreen edellytti 1300 kilometriä autoilua, joten takamus ehti puutua matkalla muutamaan otteeseen. Vinkkinä kaikille automatkaajille, hankkikaa äänikirjoja! Me ehdimme sivistyä tämän matkan aikana jo Tove Janssonin Kesäkirjan, Hemmingwayn Vanhuksen ja Meren ja Rosa Liksomin Hytti nro 6:n verran. Kaikki suositeltavaa kuunneltavaa ja luettavaa.

Ensimmäinen etappi kulki Kautokeinon kautta Jäämeren rannalle Altaan. Siellä oli jo aivan toisella tavalla kevät kuin täällä Kittilässä. Skandien vuoriston jylhät rinteet pitävät Golf-virran tuoman lämmön tiiviisti meren puolella. Ehkä keväistä fiilistä toi myös aurinko, joka suosi läsnäolollaan visiittiämme Altaan. Eipä paljon tarvinnut miettiä otammeko käyttöön mukaan otetut lumikengät vai polkupyörät. Siispä toinen vinkki: jos mahdollista, pakkaa aina mukaan polkupyörä. Mieluiten kaksi. Tai jos matkatavaroihin ei mahdu, niin vuokraa!

Alta ei sinänsä ole mitenkään ihmeellinen kaupunki; pieni ja sympaattinen, mutta fillaroiden varsin nopeasti nähty. Näkymä yli vuonon ja rannoilla kohoaville lumisille vuorille oli kuitenkin niin upea, että olisi sitä voinut pidempäänkin ihmetellä. Komsa -kukkula keskustan kupeessa tarjosi hulppean tähystyspaikan merelle. 

Altafjord

Komsan huipulla, taustalla Alta ja Altafjord

Jäämeri

Majoituksemme Altafjord gjestegaard & spa on myös ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Ruoka oli tajuttoman hyvää. Merellistä, mutta ei valasta. Ja se maisema sekä ruokasalin, että huoneemme ikkunasta! Punaisena vuorten taakse katoava aurinko ja palavaa taivasta peilaava vuono - Oi!

Ikkunasta näkyy Jäämeri

Aurinko laskee vielä

Altasta matkamme jatkui yhä pohjoiseen, kohti Nordkappia. Matkalla maisemat muuttuivat uudelleen villimmiksi. Enää sää ei meitä aivan yhtälailla suosinut vaan saavuimme Euroopan pohjoiseen kärkeen vaakasuoraan piiskaavassa tuulessa ja sateessa niin sankassa sumussa että kaukana jyrkänteiden juurella myllertävä meri vain juuri ja juuri erottui. Eipä sillä, vaikuttava paikka myös moisessa myräkässä.

Merisaamelaisten majoja

Ja merisaamelaisten poroja

Valtaisa tokka Nordkapin saarella

Nordkapp

Pohjois-Norjassa ei oikein ollut vielä sesonki. Ajomatkalla kaikissa ohittamissamme matkamuistomyymälöissä, museoissa ja majataloissa oli lappu luukulla. Ja Nordkapin saaren pääkaupungin Honningsvågin valtavassa retkeilymajassa majoittui meidän lisäksemme vain yksi mies, jota emme koko aikana nähneet. Hiukan iski Hohto -fiilikset tyhjillä käytävillä vaeltaessa. Mutta eipä tarvinut jonottaa vessaan.

Honningsvåg oli sateessakin kaupunkina viehättävä. Eipä siellä näin kelirikon aikaan paljon tekemistä ollut, mutta Norjan pohjoisen rannikon vuorten poimuissa piileksivät kalastajakylät nyt vain ovat ihania. Rakastan norjalaisten ja islantilaisten tapaa tehdä taloistaan värikkäitä ja mielikuvituksellisia kaikkine ulokkeineen, lisärakennuksineen ja terasseineen. Heräsi Islanti-ikävä, pitää päästä sinne pikimmiten!

Ja sitten sunnuntaiksi takaisin kotiin Kittilään vaaliuurnille. Muistittehan äänestää?

Peace and love in Port Barton

Joku mainitsi edellisen tekstin kommenteissa laiskiaiset... No, nyt niihin vasta päästäänkin!

Corong Corongissa hyppäsimme aamuseitsemältä pakun kyytiin, rinkat heitettiin auton katolle ja vihdoin n. 7:40 siihen mennessä täyteen ahdettu auto starttasi matkaan halki vehreän Palawanin. Tie El Nidosta etelään oli mutkainen ja pätkittäin päälysteetön, mutta maisemat olivat kauniita. Ilmastoidulla pakulla pääsimme vain Roxakseen asti, jossa meidät avuliaasti ohjattiin ainoaan Port bartoniin lähtevään jeepneyyn odottamaan. Se oli ruosteettomilta osiltaan keltainen, ikivanha ikkunalasiton koulubussi, joka taas lastattiin kattopinta-ala mukaan lukien tupaten täyteen ihmisiä ja tavaroita. Sillä sitten köröteltiin 1,5 h kuoppaista pikkutietä Port Bartoniin. Matkalla rahastaja kävi keräämässä maksut kulkien liikkuvan auton katon ja ulkopuolen kautta, koska sisällä ei juuri mahtunut liikkumaan. Stuntman-ainesta.

Mutta niin, vihdoin saavuimme Port Bartoniin ja Deep Moon Resortiin. Tien puolelta piha ei näyttänyt miltään, mutta puutarhassa ja rannalla vaikutelma oli aivan toinen: palmuja, valkoista hiekkaa, kukkivia puita, kivat mökit aivan rannalla. Ja päärakennuksessa ihana iso katettu terassi, jonka lattia oli tummaa kiiltäväksi kulunutta lankkua ja kaiteissa bambupuiset tuulikellot kalisivat hauskasti tuulessa. Eikä siinä vielä kaikki, ensimmäinen tervetulotoivotus tuli selvällä suomenkielellä. Suomalainen Maija oli asunut Port Bartonissa jo toista kuukautta mm. ohjaten joogaa. Jotenkin heti tuli kotoisa olo!

Port Barton on pieni nuokkuva kalastajakylä, joka kuitenkin on niin kauniissa paikassa, että hankalista kulkuyhteyksistä (veneellä tai em. jeepneyllä) huolimatta pitkän hiekkarannan laitaan on perustettu kymmenkunta pientä resortia. Niiden lisäksi on kolme ravintolaa, kaksi diveshoppia, päällysteetön päätie, pari-kolme pientä kyläkauppaa ja huoltoasema. Ei siis juuri muuta tehtävää kuin lojua riippumatossa, ihailla maisemia, uida, joogata tai suunnata merelle sukeltamaan, snorklaamaan tai islandhoppaamaan (eieieiei!). Eli aika täydellistä lomailua.

Liityin aamuisin Maijan joogaharjoitukseen, kun T aamu-unisempana jäi vielä nukkumaan. Ihana pitkästä aikaa tehdä jotain fyysistä!

Maijan kautta edelleen tutustuttiin kahteen brittimieheen, joista toinen on divemasteri ja vapaasukeltaja ja toinen ilmeisesti travelleri monen vuoden ajalta. Päätimme vuokrata veneen ja venekuskin porukalla, ostimme kalaa ja vihanneksia ja lähdimme merelle. Snorklasimme ensin kauniilla, eläväisellä Aquarium reef -riutalla ja Martin opetti Tlle ja Maijalle vapaasukelluksen alkeita. Itse hannasin yskän takia; hengityksen pidättäminen ilman vedenpainettakin tuntui hankalalta, joten syvemmälle meno ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Onneksi pinnassa snorklatenkin näki vaikka mitä.

Riutalta käännettiin kokka kohti Deep Moonin omaa yksityisrantaa ja siellä sijaitsevaa käyttämättömänä olevaa pikku resortia. Mageeta, kun koko valkea ranta ja kaunis piha oli vain meidän. Sähköä ei ollut, joten kalat paistettiin avotulella (kunhan seurueen partiolainen ja venekuski olivat keksineet meille tulen) ja muuten myöhäiseksi lounaaksi oli Maijan leipää ja tuoreista avocadoista ja chilistä tehtyä guacamolea sekä salaattia ja hedelmiä. Melkoista lähiruokaa ja superfoodia!

Ainiin, siinä ruoanlaiton sivussa meitsi pääsi myös joogamalliksi Maijan kotisivujen kuvitusta varten. Oli hauskaa poseerata eri asanoissa ilta-auringossa, vaikka välillä touhu meni enemmän nauru- kuin hathajoogaksi. Mutta ainakin kuvista käy hyvin selville kuka on ohjaaja ja kuka oppilas.

Sadekausi on selvästi alkanut: joka päivä kuumimpaan aikaan iltapäivästä tulee kunnon kuuro ja hyttyset lisääntyvät. Alkaa olla aika jatkaa matkaa.

Hei, ootteko te vielä siellä?

Pahoittelut radiohiljaisuudesta. Täällä me ollaan edelleen! Tai siis täällä on vaihtunut monta kertaa, mutta me ollaan.. Just nyt El Nidossa, mutta välillä on tapahtunut niin paljon, et ei mennä asioiden edelle.

Okei, ekana Coron. Siellä oltiin viis yötä ja yhtä monta kuumaa ja onnellista päivää.

 Coron on aika rähjäinen pikkukaupunki, joka ilmeisesti hyvin pitkälti elää sukelluksen ja muun turismin varassa. Siellä ei ole hiekkarantaa, vaan puolet kaupungista on rantaveden/-mudan yllä jalkojen varassa ja sitten on satama, josta kymmenet pumpboatit suuntaavat ympäristön saarille, riutoille, hylyille ja muille sukelluspaikoille. Sähköt katkeavat pari-kolme kertaa vuorokaudessa epämääräiseksi ajaksi ja nettiyhteydet ovat vielä niitäkin epävakaampia. Taifuuni-Yolandan jälkiä näkyy edelleen jonkin verran.

Mutta siellä oli mukavaa! Ihmiset olivat ystävällisiä, ruoka hyvää ja edullista, merellä oli kaunista, ja meidän Coronin koti Patrikin ja Tezzin Guesthousessa ihana. Tai siis huoneessa nyt ei ehkä ollut mitään erityistä, mitä nyt nousuveden loiske lattian alta välillä kuului kivasti. Mutta isäntä ja emäntä sekä perheen kaksi pitbullia ja Daddy-cat ottivat meidät niin lämpimästi vastaan, että tuntui enemmän kuin olisi kyläilemässä. Ja ruotsalainen siisteystaso oli tietysti erittäin plussaa. Puhumattakaan dippidy-dip-altaasta sisäpihalla, jonne illalla keräännyttiin höpisemään ja katselemaan tähtiä.

Mutta ettei nyt ihan menisi mainostamiseksi niin tehtiin ja nähtiin me muutakin. Joka aamu paettiin polttavaa, uuvuttavaa kuumuutta merelle joko islandhoppingin tai sukelluksen merkeissä. T pääsi sukeltamaan hylkyjä ja minä sukelluskurssille. Diveshopiksi valittiin useamman suosituksen jälkeen RocksteadyDiveCenter. Rastaväreineen ja rentoine tyyppeineen saksalaisen jämptillä meiningillä toimiva pulju oli hyvä valinta.

Kävi nimittäin niin, että meitsistä tuli kolmen päivän aherruksen jälkeen open diveri! Sukelluslisenssi kourassa on helppo hymyillä, vaikka kurrsin aikan selkä jumitti, korva kiukutteli ja ekalla matalan veden sukelluksella meinasi luovuttaminen olla lähellä. Sillä lopulta kaikki oli jo paljon helpompaa. Ja vedessä oli niiin upeeta! Voi jos voisin näyttää teille kuvat kaikesta! Barracuda-järven kuuman ja kylmän veden kerrokset, käsiä näykkivät catfishit, TwinPeaksissa kiven alla väijyvän naamioituneen krokotiilikalan jajajaja..

Olin vikalla sukelluksella niin innoissani, että huomiokyky kohdistui ainoastaan sukeltamiseen. T kävi välillä snorklaten vieressä kuvaamassa, enkä huomannut sitäkään. Ties mitä valashaita muuten meni ohi.

Iltapäivällä rantaan ja helteeseen (+35C) paluu oli aina karua merituulen jälkeen. Hiukan helpotusta tarjosi dippidy-dip (+34C) ja varjopaikoissa tuulettimien edessä piileskeleminen. Ja jääkaappikylmät mangot. Ja mangoshaket. Ja kylmät suihkut. Silti oli ja on koko ajan kuuma!

Ja sitten matka jatkui merelle: 5 yötä taophilippiinejä, autioita hiekkarantoja ja aaltoja. Oli haikeaa jättää Coron taakse, mut uusi seikkailu odotti.. Siitä lisää lähiaikoina.

Matkantekoa

Varoituksen sana: tämä teksti on lähinnä kuvaus puolentoista vuorokauden aikana suoritetusta mutkikkaasta, mutta tehokkaasta matkustamisesta paikasta paikasta D paikkaan C. Jollei kiinnosta, juo simaa ja lähde viettämään parempaa vappua. Lupaan palata parempiin kuviin ja paratiisikaloihin taas. Tai hei, jos jokin muu kiinnostaa, toiveita kommenttilootaan!

Sitten asiaan. Dumaguetesta meidän piti lähteä aamulaivalla, muttamutta.. Vaikka aikataulut sanoivat muuta, kyseistä laivaa ei vain ollut. Siispä matkustimme takaisin Cebun pääkaupunkiin nappaamalla satamasta tricyclen toiseen satamaan, sieltä lautan takaisin Cebun eteläosaan Lilo-aniin ja sieltä bussin (ilmastoitu! Koko matkan ajan toimintaleffoja!) Cebu Cityyn, sieltä taksilla Lapu-Lapuun Mactanin lentokenttäsaarelle. Täällä joutuu välillä vähän joustamaan tarkoista suunnitelmista, mutta silti asiat tuppaavat järjestymään tavalla tai toisella.

Lapu-lapussa ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, kunhan nostimme vastaisen varalle rahaa ja valmistauduimme tulevan lennon tiukkaan painorajaan mukana olevien tavaroiden uudelleen järjestelyllä (rinkka max 10kg, reppu 7kg). Ihan hyvin voi 1,5h lennolla tarvita käsimatkatavaroihin riippumattoa, hupparia, sandaaleita, pyjamahousuja, varvassandaaleita ja ja juoksukenkiä. Siis sen tavallisen setin lisäksi.

Kun pakkauksista oli selvitty lilluimme naapurin luksushotellin kattoterassin uima-altaassa ja katselimme samalta terassilta kaupungin valoja ja tähtiä. Meidän hotellimme oli tuon paremman kellarissa sijaitseva nuhjuisempi versio, jonka huoneesta oli näkymä jonkinlaiseen pieneen valottomaan koppiin. Mutta n. 5e/yö/nuppi sisältäen tuon allasalueen ja loistohotellin aamiaisbuffetin plus lentokenttäkuljetiuksen - ei hullumpi diili.



Ja sit lennolle. Joka sekin oli ihan vänkä kokemus. Matkatavarat pääsivät kyytiin helposti, koska painorajat arvioitiinkin punnitsemalla yhdessä sekä ruumaan menevät että käsimatkatavarat - ja matkustaja! Yksi hyvä syy pitää linjat kunnossa. Syy matkustajien painonseurantaan oli koneessa ja seuraavan kohteemme, Coronin, lentokentässä. Busuangan kenttä on niin pieni ja kiitorata niin lyhyt, että sille voivat laskeutua vain pienehköt potkurikoneet ja nekin vain tarkkaan tasapainotettuina. Ja kentällä meidät vastaanotti trooppinen sade ja viidakkorumpujen kumina. Mageeta!

Tiellä Busuangan kentältä Coron towniin näkyi jo viime syksyisen taifuuni Yolandan jälkiä: kaatuneita puita, katkenneita mutaisia tienpätkiä, kadonneiden tilalle rakennettuja väliaikaisia siltoja. Mutta ei muualla Filippiineillä kohtaamiamme hökkeleitä vaan uusia, tuoreesta puusta ja aaltopellistä rakennettuja pieniä taloja. Kaikki vanhat huterat tönöt lienevät hajonneen.

Itse Coronista lisää tulossa. Hauskaa vappua teille loppuun asti jaksanaillekin! Nyt sitä simaa ja serpentiiniä!

Dumaguete, ihan mukava - hetkeksi

Seuraava kohde oli siis Dumaguete Negroksen saarella. Sitä kehutaan Filippiinien mittakaavassa viihtyisäksi yliopistokaupungiksi. Omat Dumaduetesta fiilikset ovat aika ristiriitaiset.

Juu, kyllä, löytyi kaksikin yliopistoa, ja on rantabulevardi, joka voisi sopivasta kulmasta katsoen kuulua vaikka Californiaan. Muttamutta... Kun katsoi toiseen suuntaan, näki rähjäisen keskustan, sekavan tricycle-, jeepney- ja moottoripyöräsuman. Illan tullen rantabulevardille ilmestyi myös kaikenlaisia kaupustelijoita ja kerjäläisiä. Ja bulevardin varrella olevissa baareissa päivysti joukko keski-iän ohittaneita länkkärimiehiä, osa paikallisessa naisseurassa, osa sitä odotellen.

Ja kuitenkin, suurin osa ihmisistä oli varsin hymyileviä ja ystävällisiä. Suurin osa oli siististi pukeutuneita, jos joku vaate onkin kuluneempi. Ja turvattomaksi en tuntenut oloani kertaakaan, vaikka poikkeaimme pimeyden laskeutuessa paikallisiin markkinakortteleihin tai kävelimme hiljaisia katuja takaisin hostellille.

Ahdistavinta oli kohdata kerjäläislapsia, jotka nuhruisina ja hintelinä ojensivat käsiään kohti. Tahtoisi auttaa, mutta ei oikein tiedä miten. Yleensä tarjosin repusta banaanin tms. niin saivat nälkäänsä jotain. Rahaa en halunnut antaa, kun vaikea arvata kenelle se todellisuudessa päätyy ja toisaalta, kaikille sitä ei voisi kuitenkaan jakaa. Lahjoitan rahani koordinoidummin sitten Kirkon ulkomaanavun kautta.

Itse Dunaguete ei siis ollut mitenkään erityisen viehättävä, vaikka tajuankin, että oli hyvä nähdä tämä "kehitysmaapuolikin" Filippiineistä. Kaupungista oli kuitenki hyvät yhteydet muihin paikkoihin, joten Harold's mansion -hostelli toimi ihan kelpo tukikohtana.

Nappasimme jeepneyn (katettu lava-auto, jonka takaosassa on penkit) ja köröttelimme sillä kaupungin ulkopuolelle, mistä jatkoimme moottoripyörän kyydissä pikkutietä vuorille Twin Lakesin -kansallispuistoon. Jo matkalla maisemat serpentiinitieltä laaksoihin ja merelle olivat huikeat, mitä nyt hurjalta kyydiltä ehti ympärilleen katsella. Perillä Twin Lakesissa meidät vastaanotti korvia huumaava meteli: kaskaiden siritys ja joidenkin muiden hyönteisten lähes palohälyttimen ääntä muistuttava ujellus.

Kävelimme metsässä lyhyehkön, mutta maastoltaan haastavan reitin järveltä toiselle. Olin toivonut näkeväni ehkä apinoita, mutta ne pysyivät tiheikön kätköissä. Sen sijaan näimme upeita puita, köynnöksiä, liskoja, jättimäisiä perhosia ja kolibreja. Ja se metsän tiheä, elämääkuhiseva tunnelma, se oli jo itsessään upeaa!

               

 

Toisena päivänä lähdimme hostellin oman divecenterin mukaan Apon saarelle hiukan Dumaguetesta etelään. Apo on Filippiinien ensimmäsisiä merensuojelualueita, joten siellä korallit ovat jo pitkään saaneet olla rauhassa dynamiittikalastukselta sun muulta niitä kuluttavalta. Ja sen kyllä huomasi! Valtavan upeita värikkäitä ja eläviä riuttoja! T pääsi kolmelle sukellukselle ja minä ihastelin vedenalaista maailmaa jälleen snorklaten.

 Nyt vene vei meidät selvästi syvempiin kohtiin kuin Moalboalissa. Kevyessä aallokossa pinnan tuntumassa kelluessa tuntui kuin olisi lentänyt hurjan värikkään ja eläväisen maiseman yläpuolella. Oli värikkäitä raidallisia anemoneja (tuttu nemoa etsimässä -leffasta), lehtikalan muotoisia isoja keltamustavalkoisia, pieniä sinisiä, neulan muotoisia hopean harmaita ja vaikka minkälaisia kaloja. Lisäksi näimme kilpikonnia, merimakkaroita, merikäärmeen, seepioita ja merietanoita. Ja ihan
parhaana, (siis mun mielestä) suuria värikkäitä papukaijakaloja, jotka nakersivat koralleja, niin että rouske kuului vedessä. Eikä yhtään meduusoita!

Hyvä päivä! Plussalle jäätiin, vaikka meitsi polttikin takareitensä pintavedessä niin, että vielä kolmen päivän päästäkin vaatteet sattuu päällä.