torstai 27. marraskuuta 2014

Talviseikkailu

Noniin, pitkästä aikaa taas kuulumisia täältä Pohjolasta. Eikä muuten ole vieläkään kaamos, jos sitä odottelitte. Kuulemma itsenäisyyspäivän tienoilla laskeutuu ja aurinko nähdäänkin seuraavan kerran vasta loppiaisena. Eli kuukauden verran vietetään hämärässä.

Mut nyt tän hetkisiin meininkeihin. Täällä on täysi talvi. Ensilumihan satoi jo syyskuussa, mut maahan se jäi vasta about reilu kuukausi sitten. Niihin aikoihin avattiin myös ensilumen latu ja rinteeseenkin on päässyt neljän viikon ajan. Molemmat testattu, on vähä taidot ruosteessa...eli reeniireenii!!

Mut nyt oon kyllä eniten fiiliksissä viime viikonlopun retkestä. Tää oli ollut suunnitelmissa jo pitkään, mutta odotti vain sopivaa säätä ja hetkeä. Mainitsin kai Hetta-Pallas reissulta kertoillessani pikkuisen Montellin majan? Todettiin jo syyskuussa, että olisipa tunnelmallista olla täällä talvella... 

Ja nyt sit vihdoin oli sekä lunta, että myös sopiva sää pieneen retkeilyyn. Päätös lähdöstä syntyi hetkessä lauantain aamiaispöydässä. Kamat kasaan ja menoksi.Meikäläisen tuntevat tietävät ettei edeltävä lause voi pitää paikkaansa. Tai ainakin kasan ja menon välissä on paljon ämpyilyä ja aprikointia. 
Eli meni vähän myöhäiseksi ja poikettiin vielä matkalla Lounaalla Jerishotellilla, joten lähtövalmiudessa rinkat selässä Vuontispirtillä oltiin vasta kun alkoi jo hämärtää.

Mutta eihän me pimiää pelätä! Kivuttiin hikipäässä tunturiin samalla, kun ilta tiheni ympärillä. Vuontikselta Montellille on vain 5 kilometriä, joten taival on varsin kohtuullinen, mutta koko matka ylämäkeä. Perille päästessämme satoi jo lunta ja pimeän keskeltä loisti takan loimu Hotel Montellin ikkunasta. Pikkuinen maja olikin siis jo varattu! Ounou!

Ei auttanut kuin joko kääntyä takaisin tai lähteä tunturin yli kilometrin päähän Nammalakuruun. Eli Nammalaan siis! Tosin polku oli lumen peitossa ja vain parin kulkijan edellispäiväiset jäljet näyttivät missä reitti kulki. Onneksi polun varressa oli myös viittakeppejä muutaman kymmenen metrin välein. Alkuun riitti kun seurasi edellä kulkeneiden jälkiä, mutta tunturin huipulta alkaen jäljet katosivat porojen jutaamaan lumeen. Ja näkyvyys huononi siten, että otsalamppu näytti korkeintaan 10 metrin päähän. Oli pakko siis edetä siten, että minä jäin viitalle ja T lähti etsimään seuraavaa. Kun seuraava tolppa löytyi, uskalsin vuorostani lähteä T:tä ja sitä kohti. Jos olisimme hukanneet tolpat olisi reitti eteen tai taaksepäin hävinnyt, kun omia jälkiäkään ei erottanut tallotusta maasta.

Vähän jännitti.

Mutta ei eksytty, vaan löydettiin tuttu Nammalan autiotupa edellä kulkeneiden mukavaksi lämmittämänä. Kiitos heille. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää taipaleen päälle alkaa tupaa lämmittää.


Ja vaikka satoi lunta, kirkastui taivas yötä kohden niin, että tähdet ja revontulet näkyivät. Olipa aika mageeta tähyillä taivaalle lumisateessa taustamusiikkina jostain kauempaa tunturista kilkattava poronkello.


Aamulla auringon noustua aukesi Nammalakuru aivan toisen näköisenä kuin syyskuussa. Kaikki oli valkeaa ja pehmeää, lumen peittämät puut olivat kuin sadusta. Oikea winter wonderland!







Paluumatka sujui muutenkin kepeämmissä tunnelmissa, kun lähes koko matka oli alamäkeä. Vuorotellen hypättiin rinkkoinemme pulkkaan ja laskettiin alas edellispäivänä noustua reittiä. 
Ens kerralla vaan molemmille omat pulkat mukaan, niin viiden kilometrin mäestä voi nauttia koko matkan ilman vuorottelua!