Jäähyväiset matkafarkuille, ja Japanille -Kioto osa 2

Pääsiäissunnuntain käytimme kävelemällä aamupäivän halki temppelien ja käsityöläiskujien täplittämän eteläisen Higashiyaman-kaupunginosan. Kodai-jin zen-temppelille saavuimme juuri, kun siellä vietettiin häitä ja kuvattiin hääparia. Koko juhlakansa länkkärivieraita myöten oli kimonoissa.

Iltapäivällä poikkesimme kahdessa upeassa valokuvanäyttelyssä, joita on nyt Kyotographie -valokuvafestarin aikaan siellä täällä ympäri kaupunkia. Tim Flachin More Than Humanin eläinkuvat olivat aivan käsittämättömän upeita ja Stanley Greenen reportaasikuvat konflikteista ja muita maailman tärkeistä tapahtumista koskettivat taas aivan toisella tavalla.

Lähtöpäivänä suuntasimme To-ji-temppelin laajalle piha-alueelle levittäytyneille markkinoille. Myynnissä oli kaikenlaista antiikkisista samuraimiekoista paistettuun planktoniin. Ihan vain tuoksujen, tavaroiden ja niitä esittelevien innokkaiden myyjien katselu oli hauskaa, mutta toki mukaan tarttui jokunen matkamuistokin. Koko reissun olemme ihailleet upeita teräviä japanilaisia kokkiveitsiä ja nyt yhdessä kojussa oli niin vakuuttava esittely, että tartuimme syöttiin.

Lentokoneeseen emme viitsi teräaseita edes yrittää vaan olimme jo aiemmin päättäneet keventää rinkkoja lähettämällä päälystakit ja muut turhiksi käyvät painavat asiat postitse kotiin. Aika kallista, totesimme, mutta helpottaa elämää tosi paljon. Taakka kevenee vielä kentällä entisestään, kun hylkäämme Kansaihin uskolliset ja hyvin palvelleet matkafarkkumme. Taitaa olla jo aika, kun omissani kuvan osoittaman kohdan lisäksi myös etupuolella valo paistaa hiutuneesta kankaasta läpi ja polvi puhkesi tällä viikolla.

Viimeisenä päivänä söimme tietysti myös vikat sushit. Kaikkein parhaita ja tuoreimpia ne ovat paikoissa, joissa istutaan tiskin ääreen ja napsitaan ohikulkevalta liukuhihnalta mitä mieli tekee. Ja liukuhihnan keskellä kokit nakuttavat koko ajan uutta ja tuoretta sushia kehiin. Maksu sitten lautasmäärän perusteella. Ja vaikka kasa näyttää kunnioitettavalta, ei hintae kerry edes puolta a la carte sushiin verrattuna.

Mutta nyt on jo aika jatkaa matkaa ja jättää farkkujen lisäksi Japani taa. Seuraavana Filippiinit!

Reililippu loppuu Kiotossa - osa 1

Kiotoa on kehuttu Aasian Pariisiksi sen loputtomien temppelien ja palatsien, vilkkaan kulttuurielämän, kauniiden vanhojen korttelien ja käsityöläistaidon  ansiosta. Meillä on ollut täällä yhteensä vain kolme-neljä päivää aikaa, joten ihan kaikkia unescon tai lonelyplanetin rankkaamia kohteita ei ole ollut mahdollista eikä haluakaan tarkastaa.

Pakollisista turistikohteista valitsimme Kultaisen Paviljongin, jonka kuitenki totesimme yliarvostetuksi jonossakövelykohteeksi. Tykkäsimme enemmän karummasta Nijo-jon palatsista, jonka varashälyttimenä toimivat vikisevät lattialankut jalkapohjia hierovine puunsyineen olivat ihan mahtavat. Myös puutarha oli kaunis. Mangamuseo oli myös oikeasti käymisen väärti, nyt ymmärtää jotain Japanin nykykulttuuristakin.

       

Kivoin on kuitenkin ollut alue tässä aivan hostellimme lähellä, Kamo-gawa-joen molemmin puolin levittäytyvien puukorttelien pikkukujilla, joilla ilta-aikaan voi parhaimmillaan bongata geishan matkalla tapaamiseen. (Check!) Joen yli vie lukuisia siltoja ihan niin kuin Seine yli Pariisissa ja, kun ilta hämärtyy, syttyvät kauniit paperilyhdyt niin pikkukujille, kuin myös joenrannoille aukeville terasseille. "Niin kaunista, niin kaunista", hoen T:lle koko ajan.

Hauskan lisän Kioton visiittiimme toi Tn nagoylainen kaveri, ihana Aiko, joka tuli moikkaamaan meitä tänne. Oli ihan huippua saada loistavaa englantia puhuva paikallisopas, jolta kysyä kaikki tyhmät kysymykset, mitä matkan varrella on noussut mieleen. ( Miksi jalkakäytävällä on keskellä keltainen kohokuvioinen viiva? -Näkövammaisia varten. Mitä eroa on matcha- ja sencha-vihreällä teellä? -Matcha on tuoreista lehdista puristettua sekoitettavaa kuhetta, sencha kuivattuja lehtiä, joista maku vähitellen uuttuu teehen jnejne.)

Aiko vei meidät myös maistelemaan hyviä sobanuudeleita ja soijapavuista valmistettuja kansailaisia ruokia sekä jälkiruoalle teesalonkiin, jossa pääsimme testaamaan kirsikankukista tehtyä vaaleanpunaista ja matchasta tehtyä kirkkaan vaaleanvihreää jäätelöä sekä makeaa paputahnaa. Ja juomaksi tietty aitoa paksua matchaa. Yllättävän hyviä!  

Nara - peurojen ja luokkaretkien kaupunki

Kansaissa ensimmäinen kaupunkimme oli Nara, josta jo tuolla aiemmin ehdinkin yhden viestin malttamattomuukissani postaamaan. Nara on hiukan Kiotoa pienempi kaupunki ja se jää usein isomman naapurinsa varjoon. Sekin on kuitenkin hyvän sijaintinsa ja kauniiden, suurten temppeliensä sekä vanhojen käsityöläisalueidensa ansiosta turistien suosiossa. Olikin siis aikamoinen elämys tupsahtaa rauhalliselta maaseudulta yhtäkkiä keskelle kuhisevaa  ja kiljahtelevaa turistibussien armadaa.

Huolimatta ihmismassoista ja koulupukuisten japanilaislasten luokkaretkilaumoista, oli kaupungissa jotenkin tosi rento ja mukava tunnelma. Kiertelimme kaupunkia ja sen nähtävyyksiä kaikessa rauhassa, sillä kaikki oli kävelymatkan päässä.

Oikeastaan kauimmaisena oli majoituksemme Deer Park Inn; juuri pari kuukautta aiemmin auennut sympaattinen ja siisti guest house. Se sijaitsi aivan kolmen eri temppelialueen reunalla, keskellä nimensä mukaista puistoa, jossa kesyjä peuroja käyskenteli melkein yhtä paljon kuin ihmisiä.

Temppeliväsymys alkoi jo iskeä, mutta kävimme silti vilkaisemassa valtaisia lamppurivistöjä metsäisten temppelien edustoilla, komeita pagodoja ja maailman toiseksi suurinta pronssista Buddhaa. Parasta oli kuitenkin vain strollailla ihmisvilinässä ja pikkukujilla. Ja sitten illan pimeydessä hiippailla tyhjentyneeseen, mutta suurilla paperilampuilla valaistuun kukkulalle rakennettuun temppeliin. Todella taianomainen tunnelma ja näkymä paperilamppujen valaisemalta temppelinparvekkeelta yli kaupungin oli todella kaunis.

Jotenkin Narassa oli niin mukavaa, että sinne olisi mielellään jäänyt hengailemaan pidemmäksikin aikaa. Matkaa oli kuitenkin jatkettava kohti Japanin reilimme päätepistettä, Kiotoa.

Maaseutumatkailua

Aurinko paistoi jo kun jätimme Oboken taaksemme. Olimme Ku-Nel-Asobissa tavanneet britti/sveitsiläispariskunnan, jotka tulivat Shikokun pohjoisosassa sijaitsevasta Takamatsusta. Heidän suositustensa perusteella poikkesimme Takamatsuun vilkaisemaan keisarillista puutarhaa ja Shikokun historiaa esittelevää ulkoilmamuseota. Samalla pääsimme maistamaan tuoreita udon-nuudeleita museon yhteydessä olevassa nuudeliravintolassa.

Kuulemma Takamatsussa olisi ollut muutakin nähtävää, mutta tämä riitti meille. Seuraavat yöt vietimme Okayamassa. Illalla hotellissa huomasin polttaneeni hartiani oikein kunnolla. Näköjään täälläpäin maailmaa alkukesän auringonsäteet ovat vielä salalavalampia kuin Suomessa. Filippiineille varattu aurinkorasva tulee siis tarpeeseen jo täällä.

 Itse Okayama oli lähinnä ihan kiva pienempi kaupunki, jossa ei ollut suuremmin nähtävyyksiä. Se oli kuitenkin kätevästi matkan varrella Kansaihin ja sen lähellä maaseudulla kulki kehuttu pyöräreitti.  Seuraavana aamuna hyppäsimme siis paikallisjunaan ja suuntasimme maalle Kibin alueelle. Pikkuisen aseman edestä vuokrasimme pyörät ja lähdimme polkemaan.

Reitti kulki halki pikkukylien ja peltojen, poiketen välillä temppeleissä. Oli kuuma päivä, mutta onneksi sen verran tuulta, ettei pyöräily muuttunut aivan läkähdyttäväksi. Täälläkin temppelien pihaan saapui ihmisiä bussilasteina, mutta kuitenkin siinä määrin vähemmän kuin kaupungeissa, että saimme välillä vaellella alueilla aivan rauhassakin.

Oli käsittämätöntä kuinka vedimme puoleemme vähänkin englantia puhuvia paikallisia. He tulivat heti meidät havaitessaan kysymään mistä tulemme ja sen jälkeen rupattelemaan niitä näitä. He olivat ihanan ystävällisiä ja avuliaita. Kibitsu-jinjan temppelissä naispappi innostui kesken temppelipalveluksensa kertomaan yksityiskohtaisesti temppelin toiminnasta ja kuulimme kauniilla brittiaksentilla kerrotun tarinan persikankivestä syntyneestä Persikkapojasta, Momotarosta, jota nyt palveltiin jumalana. Tarinan mukaan pieni Momotaro otti mukaansa vain apinan, koiran ja fasaanin lähtiessään taistelemaan vaarallista demonia vastaan - ja voitti.

Pyöräreitille tuli pituutta viitisentoista kilometriä, mikä ei alavalla maalla ollut kovinkaan rankka taival. Parasta noiden edellä mainittujen kohtaamisten lisäksi oli ihan vain fiilistellä kesäpäivää japanilaisella maaseudulla ja bongailla siellä täällä liehuvia suuria kalalippuja.

Vuorten sylissä

Noniin, sitten takaisin järjestykseen. Viimeksi oltiin Hiroshimassa ja Miyajimassa. Sieltä matka jatkui Shikokun saarelle ja sen kohuttuun ja kehuttuun Iya Valleyhin. T bongasi tripadvisorin special accomodations sivujen ykkösenä keikkuvan pikkuisen ryokanin nimeltä Ku-Nel-Asob ja varattiin sieltä majoitus pariksi yöksi. Sitten vaan junalla keskelle vuoria syrjäiseen pikkukylään nimeltä Oboke.

Obokessa oli lähinnä yksi pieni ruokakauppa ja keskustassa ehkä kuusi taloa sen ja aseman lisäksi. Paikalliset tuskin osasivat sanaakaan englantia, mutta olivat sitäkin ystävällisempiä. Kun meidän piti asemalta soittaa ryokanin isännälle Norille saadaksemme kyydin perille ja totesimme että ainoa paikan kolikkopuhelin ei toimi, riensivät aseman kahvilaa pyörittävä pikkuinen mummo ja  asemalla sattumalta hengannut hampaaton pappa kilvan apuun. Aseman ihana rouva soitti puolestamme Norille ja kun ostin häneltä kiitokseksi teetä, tahtoi hän antaa tuplasti teen hinuaisen keksipaketin kaupanpäälle. Ja kun odottelimme kyytiä, toi papparainen meille ensin kourakaupalla paistettua kanaa ja sitten riisipalleroita ilmeisesti omista eväistään. Olisi tarjonnut vielä kahviakin, mutta Nori ehti siinä vaiheessa paikalle.

Itse Iya Valley on pitkä ja kapea, jyrkkäseinäinen laakso, jonka molemmin puolin kohoavat jylhät vuoret. Pohjalla virtaa kirkas joki, joka hetkittäin yltyy pieniksi koskiksi. Joen varrella on sitten pieniä kyliä, ja erilaisia pieniä nähtävyyksiä, tunnetuimpina kazurabashit eli viiniköynnöksistä tehdyt  riippusillat joen yli. Maisemat olivat huikeat ja piskuiset serpentiinitiet kylien välillä hauskoja.

Ku-Nel-Asob oli yhdeltä serpentiiniltä haarautuneen pienemmän tien päässä oleva lähes satavuotias yksikerroksinen pieni talo, jonka vieressä Nori itse asui. Ryokanissa oli vain kolme tatamilattiaista äärimmäisen perinteistä vierashuonetta, yleinen tila mataline japanilaisinen pöytineen ja wc-tilat, sekä takahuoneessa keittiö, jossa Norin vaimo ja toinen nainen valmistivat ateriat. Suihkuja ei ollut, mutta diiliin kuului että tarvittaessa Nori heitti meidät muutaman kilometrin päähän hulppeaan 

hotellin yhteydessä sijaitsevaan onseniin kylpemään. Talon seinät olivat lasia (ennen ilmeisesti paperia), jonka eteen yöksi vedettiin puiset luukut. Lämmitys hoidettiin pienillä kaasulämmittimillä ja keittössä leimusi avotuli. 

Ku-Nel-Asobin keittiö on jo itsessään mainitsemisen väärti. Siellä loihdittiin käsityämättömän herkulliset makrobioottiset ja vegaaniset, twistaten japanilaiset aamiaset ja illalliset norin vaimon ja
sen toisen naisen toimesta. Tarjottimet notkuivat toinen toistaan kauniimpia pieniä ruoka-annoksia,
mutta kaikki upposi viimeistä murua myöten. Vaikka osa japanilaisista ruoista on aika erikoisia näin länsimaiseen makuun, oli tuolla kaikki jotenkin käsittämättömän hyvää.

Vaikka majoitus oli vähän kalliimpi, oli se ehdottomasti hintansa väärti: loistava ystävällinen englannin kielinen palvelu, upeat ateriat kahdesti päivässä, ryokanin huikea näkymä laaksoon aj vuorille sekä onsen joelle aukevine ulkoaltaineen -huikea paikka!

Muuten Iya Valley oli vähän ylimainostettu juttu. Sihisten turisteja Kazurabasheilla, kehnot kulkuyhteydet kaikkiin muihin nähtävyyksiin (busseja meni muutaman kertan päivässä kyllä, mutta monet kohteet olivat muutaman kilometrin päästä pääserpenttiiniltä, jolla bussit kulkivat). Haikkaamaankaan ei tähän aikaan vuodesta vielä päässyt, koska vuorilla oli vielä lunta. Ja meille sattui vielä aamusta iltaan ainoaksi kokonaan IyaValleyssa viettämäksemme päiväksi.

Mutta eipä hätää, bussilla random paikallishistoriamuseoon, sieltä kepeä 13km kävelyretki sateessa seuraavaa bussia odotellessa sopivasti kohdalle osuvalle pysäkille, lounas paikallisessa toast-
ravintolassa paikallisia viihdyttäen (hyvää duunia ilmeisesti:saimme taas lajaksi pikkuleipiä). Ja sitten vielä onseniin ennen täydellistä ähkyillallista. Oli kivaa!

Ihan näin vaan epäkronologisena huomautuksena...

Mähän kirjoitan siis edelleen muutaman päivän viiveellä näitä tekstejä, mutta ihan välttämätöntä nyt tähän väliin todeta, että...

Kun japanissa on viettänyt kohta 3 viikkoa, voi iskeä temppeliväsymys, reissulaiskuus ja yökötys kaikkea japanilaista ruokaa kohtaan. Mutta onneksi silloin voi viettää hitaan torstain, heräillen hissukseen puhtaan karkeista valkoisista lakanoista ulkoa kuuluvaan temppelikellojen helinään, syöden aamiaiseksi jugurttia, pähkinöitä, appelsiineja, keksejä ja camembertiä, palata uudestaan lueskelemaan lakanoihin ja lähteä liikenteeseen vasta kun alkaa tehdä mieli lounasta. Ja hei, shortsit jalassa ja aurinkorasvaa iholla!!

Sitten voi luopua kaikista edellisinä päivinä huolella tehdyistä kunnianhimoisista suunnitelmista. Ja käydä vaan niissä temppeleissä tai museoissa tai muissa paikoissa, mitkä ei löydy mistään oppaasta vaan ihan sattumalta omasta mielihalusta ja eksymällä. Istua kaikessa rauhassa puistossa syömässä ananasta ja katsoa kun muut turistit tungeksii ympärillä.

Ja juoda iltapäivällä mustaa teetä (jossa on tuoreita mansikoita!) ja syödä mansikkajugurttikakkua. Ja kokata itse illalla hostellin keittiössä paistettua lohta ja perunamuussia voilla. Ja kunnon salaattia. Ja jälkkäriks viinirypäleitä. Ja sitten palata taas lakanoihin katsomaan jotain leffaa.

(Okei myönnetään, lounaaksi syötiin sushia. Mutta sushi on vaan hyvää vaikka kaikki muu yököttäisi.)

Enivei, oikein ihanaa ja armollista pääsiäistä kaikille!

And up we go. Again.

Noniin, ihana, aurinkoinen, rankka, hauska päivä Miyajimassa.

Miyajima on siis pieni saari Japanin sisämerellä Hiroshiman lähellä. Sen edustalla on "Floating torii"; kirkkaan oranssi iso puinen portti, joka löytyy monista Japani-esitteistäkin. Itse saarella on useita kauniita temppeleitä, joiden kiertelyyn sai helposti upotettua aamupäivän. Pienen hauskan lisän kiertelyyn toivat kesyt peurat, joita hiippaili niin kaduilla kuin temppelien pihoillakin. Ainakin allekirjoittanut oli innoissaan bambeista.

Lisäksi satuimme erääseen temppeleistä, juuri kun siellä toimitettiin vihkimisseremoniaa. Morsiamen puku oli kyllä valkea, mutta melkoisesti erilainen kuin meillä länsimaissa. Kimonon selässä oli niin raskas lisäke, että morsian tarvitsi assistentin ihan vain tuolista ylösnousuunkin. Emme nähneet koko toimitusta, mutta jo hetki oli varsin kiinnostava. Ilmeisesti Miyajima on varsin suosittu hääpaikka, joten aivan harvinaislaatuinen hetki ei ollut kysymyksessä.

Päivän rankin rasti oli nousta saaren huipulle katsomaan ympärillä aukeavaa maisemaa. Olisi sinne mennyt köysiratakin, mutta valitsimme metsän keskellä kiemurtelevan polun mieluummin. Se olikin todella kaunis, mutta helteisessä säässä muutamien kilometrien haikki jyrkkää rinnettä rannasta n. kilometrin korkeuteen imi mehut aika tehokkaasti. Ehdottomasti kannatti kivuta, ylhäällä odotti ihana pieni vuoristotemppeli ja hienot näkymät. Ja seuraavanakin päivänä muisti kyllä kiivenneensä, kun lihakset vikisivät pienimmissäkin portaissa.

Iltapäivällä väsyneinä ja hikisinä vielä fiilistelimme vähän turistitunnelmaa kiertämällä saaren matkamuistomyymälöitä. Eka kunnon turistihetki tällä reissulla. Mitään ei kyllä ostettu, mutta oli hauska ihmetellä kaikkea turhaa krääsää.

Mutta nyt riitti tarinointi. T tiivistää paremmin: " Käytiin Miyajimassa. Oli hieno. Kannattaa käydä."

Ps. Lisää kuvia joskus, kun saan ne kamerasta ipädille.

Hiroshima mon amour

Beppusta matka jatkui Hiroshimaan. Kontrasti pikkukaupungin jälkeen oli suuri, kun nappasimme ratikan aseman edestä ja huristelimme keskustaan. Aurinko paistoi ja sää oli helteinen.

Ensimmäinen kohde oli tietysti se, mistä kaupunki on kaikkein tunnetuin; atomipommin aiheuttamasta tuhosta muistuttava museo ja rauhanpuisto. Museo oli todella vaikuttava ja koskettava. Vuoden 1945 tapahtumat vetävät aivan sanattomaksi. Ehdottomasti yksi tärkeimmistä stopeista tällä reissulla, vaikka olikin raskas. Museon ympärillä olevan puisto on omistettu rukoukselle rauhan puolesta jai nyt kyllä ymmärtää miksi.

Vajaassa 70 vuodessa Hiroshima on toipunut iloiseksi, vilkkaaksi ja hauskaksi kaupungiksi. Meillä oli vaihteeksi vähän päheämpi majoitus Oriental Hotel Hiroshimassa, jollain hotels.comin supertarjouksella. Alkuun tosin saatiin tupakoitsijoiden huone, jonka tuoksu oli sen mukainen ja etenkin T yökkäili hajulle. Huoneen vaihto onnistui kuitenkin hyvin ja saimme pienen, mutta siistin,
savuttoman huoneen 19.kerroksesta. Näkymä oli yli koko kaupungin ja sen takana aukeaville vuorilla sekä merelle asti. Kelpasi!

Pommimuseon lisäksi kävimme tsekkaamassa paikallisen linnan, joka kuitenkin oli lähinnä betoninen kopio alkuperäisestä. Ihan hieno sekin. Ihan huippu oli kuitenkin päiväretkemme läheiselle Miyajiman saarelle. Reilipassilla juna+lauttamatka taittuivat nopeasti ja ilmaiseksi. Muttamutta, lisää Miyajimasta seuraavassa postauksessa.

Sähköpyöräilyä

Hassusta nimestään huolimatta Beppu on varsin mukava pikkukaupunki. Rantabulevardista, aurinkoisista kujista ja leppoisasta tunnelmasta tuli ainakin itselleni jotenkin välimerellinen tunnelma, samanlainen kuin englantilaisessa Bathin kaupungissa. Beppu sentään on edes meren rannalla, toisinkuin Bath.

Majoituimme edullisessa ja vähän kuluneessa pikkuhotellissa, jossa kuitenkin saimme japanilaisen huoneen tatameineen ja futoneineen. Kovaan alustaan on oikeastaan jo ehtinyt aikalailla tykästyä. Huoneessa oli myös omat yukatat, japanilaiset kylpytakit, joissa sitten hiippailimme onseneihin. Hotellin omat allasalueet olivat myös varsin kulahtaneet, mutta kuuluivat hintasn ja ajoivat asiansa eli
liottivat tulivuorikävelyn lihaskireydet tiehensä.

Toisena päivänä vuokrasimme sähköpyörät asemalta, mikä osoittautui ihan loistavaksi ratkaisuksi. Pyörällä saattoi toki polkea ilman moottoriakin, mutta Beppun vuoriston mäkisiksi muovaamilla kaduilla työntöavusta oli oikeasti iloa.

LonelyPlanet antoi vinkin "salaisista onseneista", joten tietystihän sellainen oli sitten löydettävä. Ohjeiden perusteella poljimme aivan kaupungin laidalle, ohitimme aakkosittain tiukoiksi riveiksi järjestetyn hautausmaan ja saavuimme pusikon rajaamaan umpikujaan. Tien sivussa oli iso kyltti, jossa varoitettiin paikalla sattuneesta vakavasta rikoksesta ja suositeltiin tarkkavaisuuteen pimeällä. Kyltin vierestä lähti pieni polku, jota lähdimme seuraamaan. Pian edestä alkoi kuulua puron solinaa ja hetken päästä kaljatölkin sihahdus. Saavuimme aukiolle, jonka laidalla oli lähinnä vajaa muistuttava pukukoppirakennus ja keskellä virtasi kirkas, kuumana höryävä puro. Sen leveimpään kohtaan oli rakennettu pohjastaan laatoitettu allas ja reunaan puinen laituri. Vedessä oli kylpemässä paikallinen mies, joka iloisesti viittoi meitä tervetulleiksi.

Paikka oli oikeasti tosi mahtava: puut kukkivat ympärillä, linnut lauloivat, aurinko paistoi ja siellä me sitten kylvimme 42asteisessa vedessä luonnon helmassa.

Kuviakin todisteeksi on, mutta jätän bikinifotot blogista, joten saatte tyytyä kuvaan polun lähtöpaikalta kylvyn jälkeen.