Jepjep. Tässä sitä ollaan: Kaikenlaiset suoritukset rekistereissä, virallisissa asiakirjoissa ja verkoissa. Ja se ei oikeastaan tunnu miltään.
Nyt keskityn vain laskemaan viimeisten työpäivien hupenemista (6!), muistelemaan mitä kaikkea pitikään vielä muistaa, sotkemaan asuntoa kun pitäisi siivota ja syömään heikennettyjä vatsatautipöpöjä kapselimuodossa. Kaikki muu tuntuu jotenkin aivan toissijaiselta nyt. Vaikka oikeastihan tässä ollaan niin isojen asioiden kynnyksellä, että hui! Ehkä sen kaiken ymmärtää vasta joskus myöhemmin. Jos tässä onkin se juuri oikea taktiikka isojen asioiden yli pääsemiseen: järjestää itselleen jotain vielä isompaa ajateltavaa.
Aikaa lähtöön on enää hitusen päälle kaksi viikkoa. Jännittää niin, etten keksi sopivaa adjektiivia kuvaamaan tätä samaan aikaan kutkuttavaa ja lähellä pikkupaniikkia keikkuvaa olotilaa. Luulen, että mun vastuullani on hoitaa reissun stressaus- ja panikointipuoli. Tottuneempana travellaajana T joko feikkaa hyvin tai ottaa oikeasti ihan lunkisti koko lähtötohinan. Tai siis niin, sehän ei tohise. Mä olen matkan suurin jännitysmomentti.
Aikaa lähtöön enää kaksi viikkoa! Tokio-Nikko-Fuji-Hiroshima-Nara-Kioto-Osaka-Cebu-Bohol-Coron-Aarresaaret-El Nido-Port Barton-Puerto Princesa-HongKong ja ties mitä siinä välissä! Whuu!
Pari viime iltaa täpinäenergia on kanavoitunut blogin luomiseen. Tarkoitus olisi pitää äidit kartalla ja kertoa mahdollisesti muillekin uteliaille missä mennään ja mitä kuuluu. Kaipa täältä voi myös jälkikäteen, sitten kun Kittilän talvi koettelee ja kaamos painaa littanaksi, lueskella miltä aurinko tuntui iholla. Siis edellyttäen, että muistan, jaksan ja pystyn päivittämään tätä reissussa.
Yritän.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei, kerroin jo meidän kuulumiset, nyt on sun vuoro.