Pohjoinen selän takana

Pohjoinen jäi taakse. Etelä-Suomi on ottanut meidät vastaan tilastojen valossa viileänä, mutta itse tunnen enimmäkseen sisäistä lämpöä ja valoa. Ihana olla Helsingissä. Rakastan uudessa kesäkodissa kaikkialle tulvivaa valoa ja pilalle hemmottelemaamme tomaatintainta.

Pieni kulttuurishokki on iskenyt lähinnä pk-seudun liikenteessä: mistä ihmeestä näitä autoja oikein tulee? Liikennekäyttäytymisestäni varmaan näkee,että olen ollut vähän metsässä viime kuukaudet.

Eksyn ehkä kolme kertaa päivässä suunnistaessani uusissa maisemissa googlemapsin ohjeet korvanapeissa kaikuen. Miten hitossa voisin yhtäkkiä tietää keskellä keskuspuiston polkusokkeloa polkiessani missä päin on luode, johon Rouva Kartta minua kehottaa kääntymään!? 

Eipä siinä, eksyminen on avartavaa. On ihana kääntyä kulman taa ja nähdä katu, talot ja ihmiset, joita ei ole ennen nähnyt. Päähäni piirtyy oma kartta, jossa suunnistetaan kukkivien tuomien, koirapuistojen ja hauskan näköisten kahviloiden perusteella.

Paitsi pääkaupungin kaduilla, olen löytöretkeillyt myös omassa päässäni. Talvi ei ollut ihan kevyt, vaikka lumisessa tunturissa siltä välillä tuntuikin. Routavaurioita ja väsymystä on ollut hyvä työstää uudessa ympäristössä, kesän valossa ja kukkivien puiden katveessa.

En osaa piirtää omaan karttaani vielä rajoja, reittejä tai määränpäätä, mutta etsiminen on eksymisen ohella antoisaa. Ajatuksia herää ja putoilee paperille paljon helpommin, nyt kun on aikaa välillä vain harhailla. Suomeksi: eläköön tutkimustyön akateeminen vapaus, eläköön kesä ja loma. 

Kuvat satunnaisia välähdyksiä kesästä. Kamerana iPhone6. Sijaintina Etelä-Suomi.

So I lit a fire. Isn't it good, norwegian wood?

Jetitravel matkalla taas. Ja kuten instagramia ja facebookia seuraavat tietävät, ehdimme tällä kertaa ihan ulkomaille asti. 

Piti keksiä miten käytetään lomapäivät, kun Levin lumet jo sulavat. Saariselkä? Riksgränsen? Björkliden? Abisko? Foreca lupasi kaikkialle reippaasti plusasteita ja taivaalta vettä ja räntää - ei oikein napannut. Mutta onneksi Pohjois-Norjassa näkyi sääennusteessa auringon kuvia; sinne siis!

Minireissu maailman pohjoiseen ääreen edellytti 1300 kilometriä autoilua, joten takamus ehti puutua matkalla muutamaan otteeseen. Vinkkinä kaikille automatkaajille, hankkikaa äänikirjoja! Me ehdimme sivistyä tämän matkan aikana jo Tove Janssonin Kesäkirjan, Hemmingwayn Vanhuksen ja Meren ja Rosa Liksomin Hytti nro 6:n verran. Kaikki suositeltavaa kuunneltavaa ja luettavaa.

Ensimmäinen etappi kulki Kautokeinon kautta Jäämeren rannalle Altaan. Siellä oli jo aivan toisella tavalla kevät kuin täällä Kittilässä. Skandien vuoriston jylhät rinteet pitävät Golf-virran tuoman lämmön tiiviisti meren puolella. Ehkä keväistä fiilistä toi myös aurinko, joka suosi läsnäolollaan visiittiämme Altaan. Eipä paljon tarvinnut miettiä otammeko käyttöön mukaan otetut lumikengät vai polkupyörät. Siispä toinen vinkki: jos mahdollista, pakkaa aina mukaan polkupyörä. Mieluiten kaksi. Tai jos matkatavaroihin ei mahdu, niin vuokraa!

Alta ei sinänsä ole mitenkään ihmeellinen kaupunki; pieni ja sympaattinen, mutta fillaroiden varsin nopeasti nähty. Näkymä yli vuonon ja rannoilla kohoaville lumisille vuorille oli kuitenkin niin upea, että olisi sitä voinut pidempäänkin ihmetellä. Komsa -kukkula keskustan kupeessa tarjosi hulppean tähystyspaikan merelle. 

Altafjord

Komsan huipulla, taustalla Alta ja Altafjord

Jäämeri

Majoituksemme Altafjord gjestegaard & spa on myös ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Ruoka oli tajuttoman hyvää. Merellistä, mutta ei valasta. Ja se maisema sekä ruokasalin, että huoneemme ikkunasta! Punaisena vuorten taakse katoava aurinko ja palavaa taivasta peilaava vuono - Oi!

Ikkunasta näkyy Jäämeri

Aurinko laskee vielä

Altasta matkamme jatkui yhä pohjoiseen, kohti Nordkappia. Matkalla maisemat muuttuivat uudelleen villimmiksi. Enää sää ei meitä aivan yhtälailla suosinut vaan saavuimme Euroopan pohjoiseen kärkeen vaakasuoraan piiskaavassa tuulessa ja sateessa niin sankassa sumussa että kaukana jyrkänteiden juurella myllertävä meri vain juuri ja juuri erottui. Eipä sillä, vaikuttava paikka myös moisessa myräkässä.

Merisaamelaisten majoja

Ja merisaamelaisten poroja

Valtaisa tokka Nordkapin saarella

Nordkapp

Pohjois-Norjassa ei oikein ollut vielä sesonki. Ajomatkalla kaikissa ohittamissamme matkamuistomyymälöissä, museoissa ja majataloissa oli lappu luukulla. Ja Nordkapin saaren pääkaupungin Honningsvågin valtavassa retkeilymajassa majoittui meidän lisäksemme vain yksi mies, jota emme koko aikana nähneet. Hiukan iski Hohto -fiilikset tyhjillä käytävillä vaeltaessa. Mutta eipä tarvinut jonottaa vessaan.

Honningsvåg oli sateessakin kaupunkina viehättävä. Eipä siellä näin kelirikon aikaan paljon tekemistä ollut, mutta Norjan pohjoisen rannikon vuorten poimuissa piileksivät kalastajakylät nyt vain ovat ihania. Rakastan norjalaisten ja islantilaisten tapaa tehdä taloistaan värikkäitä ja mielikuvituksellisia kaikkine ulokkeineen, lisärakennuksineen ja terasseineen. Heräsi Islanti-ikävä, pitää päästä sinne pikimmiten!

Ja sitten sunnuntaiksi takaisin kotiin Kittilään vaaliuurnille. Muistittehan äänestää?

Oi, aurinko!

On kummallista mitä vapaa aika tekee ihmismielelle ja -ruumiillekin. Pisamia nenälle, hymyn korvasta korvaan, voimaa tehdä asioita, joita ei muulloin ehdi tai jaksa. Ajatukset villiintyvät. Syntyy uusia ideoita, suunnitelmia, haaveita. Jo viikon loma vetää selkärangan monta astetta suoremmaksi ja leuan pystyyn. Silmiin syttyy uudelleen se pilke joka arjessa tuppaa katoamaan samean pölyverhon taakse.

Olen ollut tänä talvena aika väsynyt. Olisin halunnut kerran jos toisenkin käpertyä karhuna hangen alle talviunille. Osan väsymyksestä teki ehkä kaamos. Osan työ, joka tärkeydestään huolimatta tuntui olevan suurempi pala kakkua kuin pystyin nielemään. Olen tottunut purkamaan päivän aikana patotuneet turhautumiset ja murheet lenkkipolulle tai kunnon reeniin, mutta nyt päivät venyivät niin pitkiksi että iltaisin ei enää jaksanut eikä ehtinyt hikoilemaan. Stressi kasvoi ja pinna kiristyi.  

Viikonloppuisin ehti onneksi hengähtää, kun pääsi tunturiin, irti kaikista vastuista ja velvollisuuksista, tai salille väsyttämään lihakset liikunnalla. Jotta mielikin osaisi levätä. Palautumaan ei kahdessa päivässä silti ehdi. 

Siksi tämä reilun viikon loma on tullut enemmän kuin tarpeeseen. Jo nyt ajatus juoksee aivan toisella tavalla ja jalka nousee kevyemmin. Yhtään pahaa ei ole tehnyt myöskään kevätaurinko, joka Kilpisjärveltä palattuamme on mollottanut aamusta iltaan lähes pilvettömältä taivaalta. Samaistun niin kukkiin ja kasveihin, jotka avaavat silmunsa valon voimasta.

Olen ollut paljon ulkona. Lumikengillä, suksilla, lenkkitossuilla. Kiivennyt kaikkien lähitunturien huipuille, anranut auringon piirtää kevään ensimmäiset rusketusrajat ja juonyt päiväkahvit maisemissa, joita yleensä näkee postikorteissa. 

Ja nyt on kevättä rinnassa. Luonto herää ja meikätyttö samalla. Kesä on ihan käsillä, vaikka lunta on pihalla vielä melkein metri. Etelä-Suomessa kuulemma vähän vähemmän? En malta odottaa.

Erämaassa

Ihanaa, loma! Pääsiäinen on mennyt siinä määrin auringon nousun ja laskun mukaan eläen, että tuntuu tosiaan lomalta. Tällä lomalla ei otettukaan ohjelmaan etelänmatkaa vaan suunnattiin vielä kauemmas kohti pohjoista, Käsivarren erämaahan vastaanottamaan pääsiäistä.

Ensin noudettiin Ylläksen sportiasta liukulumikengät viikonlopuksi vuokralle. Aika vängät vempeleet: vähän kuin sukset, vähän kuin lumikengät. Ei varsinaista vauhdin huumaa, mutta liikkuminen sujuu niin myötä- kuin vastamäkeenkin. Edellisen ja ainoan kerran aiemmin olin moisia testannut kuumeisena Kesänkitunturissa, joten hiukan täytyi totutella ennen kuin sai juonesta kiinni. Parhaimmillaan liukulumikengät olivat pehmeässä puuterissa koskemattomalla hangella. Yllätysyllätys - Mikäpä ei olisi?

liukulumikengät

Sää Kilpisjärvellä ei ollut aivan sellainen kuin odotettiin, mutta kieltämättä eksoottinen. Niin taivas ja maa kuin kaikki siinä välissä oli valkoista. Etäisyyksien arviointi oli paikoin mahdotonta, kun minkäänlaisia maamerkkejä ei näkynyt, vain hankea silmän kantamattomiin ja taivaanrannassa tunturien hahmot. Siellä täällä yksityiskohtina näkyi jäniksen jäljet, yksittäinen lumesta pilkistävä risu ja huikeimpana näkynä kaksi varmaan satapäistä porotokkaa tunturinkyljessä.

Erämaa

Häikäisee!

Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi ja katsot tarkasti niin nuo pienet mustat kärpäsenkakat ovat poroja.

Aivan tietöntä erämaa ei ollut, vaan kelkat olivat jättäneet uran Kilpisjärveltä ja osan matkaa seurailimme sitä kohti Termisjärveä. Puhdas koskematon hanki kuitenkin houkutti oikomaan osan reitistä halki lumisen jänkhän. Maisemassa kontrastit olivat olemattomia ja kuvaaminen siksi vaikeaa. Termisjärven ylle kohoava Termisvaara oli kuitenkin komea, samoin kuin vastapäätä aukeava kuru. Autiotupa oli pieni ja näytti puoliksi kinoksiin uponneelta, mutta kelkkailijat olivat päiväkahvitauoillaan pitäneet sen lämpimänä. Kelpasi asettua taloksi.

Sininen hetki valkeudessa -Termisjärvi

Termisjärvi

T ja tunturit

Aamulla oli tarkoitus jatkaa matkaa kohti Saarijärveä ja palata sitä kautta Kilpisjärvelle, mutta sää oli toista mieltä. Tuisku piiskasi poikittain alhaalla järvelläkin ja Saarijärven suuntaan vaadittu tunturin ylitys olisi epäilemättä ollut hyytävä. Päädyimme siis palaamaan lähes samaa reittiä kuin olimme tulleetkin, navakka myötätuuli ja alamäki siivittivät kivasti menoa.

Pilvinen päivä

T ottaa etumatkaa

Vaikka Termisjärvi olikin vain noin viidentoista kilometrin taipaleen päässä E75-tiestä niin silti tuntui kuin olisi päässyt jonnekin aivan toisaalle. Villimpään luontoon kuin aiemmin.

 Saana

Sydäntalvi eli paluu helmikuuhun hetkeksi

Ihan käsittämätöntä kuinka meidän pestiä pohjolassa on enää kuukausi edessä! Vastahan me täällä aloitimme. Fiilikset on niin ristiriitaiset, että välillä itkettää täältä lähtöö ja välillä kaipuu takaisin etelään. Ja välissä sitten huokaillaan tätä ihanaa lappia, jossa talvi aina vaan jatkuu, kun muualla kiroillaan vesisadetta ja loskaa.

Kävin kuukausi sitten etelässä ja pakko oli ihmetellä, kuinka ihmeessä sinne harmauteen taas sopeutuu ensi talvena. Mutta se ei ole tämän hetken murhe, nyt nautitaan lumesta ensi vuodenkin edestä!

On nimittäin ollut paljon lunta ja lisää tulee koko ajan. Komeimmat tykyt rapisivat puista jo helmikuun alun myrskytuulissa, mutta maassa on metrinen hanki, jonka kannella kelpaa käpötellä lumikengillä.

Näin tämän vuoden puolella emme ole kerinneet kovin pitkälle vaellella. Kotitunturin rinteissäkin on riittänyt laskemista ja laduilla haastetta amatöörisuksijalle. Lisäksi meillä on käynyt kiitettävä määrä kevätvieraita; ihanaa että kaverit ja sukulaiset raahautuvat tänne pohjolan perille meitä moikkaamaan. Kiitos kaikki kävijät, oli huippua!

Ennen kuin alan fiilistellä keväthankia yhtään enempää, palaan vielä tämän postauksen verran kuvien osalta helmikuulle. Oli meinaan niin nättiä että! Suurin osa kuvista on ex tempore -lumikenkäilyltä Levin laelta niiltä hetkiltä, kun tykyt olivat vielä paikoillaan. Eikö ole mahtavia?! T kuvasi, meikäläinen kirmaili ihan täpinöissään hangella.

Sydän sykkii niin kovaa tälle maailmankolkalle. Lumelle ja oikealle talvelle. Tälläisen talven jälkeen kevätkin tuntuu varmaan aivan erilaiselta. Nyt siitä ei ole paljon tietoakaan, kun ulkona sataa nenäliinan kokoisia hiutaleita, mutta päivä on jo pitkä. Ja aurinko on täällä.

Ja kohta on kesä. En ehkä sittenkään jaksa odottaa sitäkään.